Hae
Emmi Anniina

Haastetta kerrassaan

Aamu Omenatarhassa– blogin ihana
kirjoittaja heitti minua blogielämäni ensimmäisellä haastella. Äitiyteen
liittyviä lauseita tulisi jatkaa omalla tyylillään.
1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi,
kun…
poikani sanoo myös isäänsä äidiksi (kivaa joo, näin meillä, ja aika
useinkin! tulee semmoinen tosi ainutlaatuinen olo tiedättekö…) tai EHKÄ
sittenkin silloin, kun olin ollut 11 kuukautta todella rajoittuneella
imetysdieetillä, ja tajusin, minkä uhrauksen olin tehnytkään lapseni puolesta.
2. Lapsiperhe-elämässä
haasteellisinta on…
ollut opetella tulemaan toimeen uudenlaisten tunteiden kanssa. Yksi kauheimmista on lapsen tuskan katsominen vierestä, kun itse tekee
parhaansa lapsen olon helpottamiseksi, ja kun se ei paljon siinä tilanteessa auta.
3. Suurin lapseltani saama
kohteliaisuus on se, kun hän…
on aina niin innoissaan minut nähdessään,
juoksee minun syliini ja halaa oikein lujasti, ehkä muiskauttaa pusunkin
poskelle ja ilakoi: ”äiti, äiti!!” (tai aika usein myös ”kakka, kakka!!”, mutta
samakos se).
4. Kello 12 yöllä olen yleensä…
nukuttamassa tai nukkumassa. Fifty fifty.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä…
yrittämässä nukkua vielä hetken ennen mieheni töihin lähtöä, vaikka viereisestä
huoneesta kuulu Hakan ja tamburiinin ääntä.
6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että…
me olemme aikamoinen selviytyjätiimi yhdessä!
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni,
että…
nyt
ymmärrän, miksi sinä vieläkin toivottelet turvallista matkaa, kun olemme
lähdössä jollekin vaikka vain hyvin pienellekin automatkalle.
8. Viimeksi kiroilin, kun…
Pikkusankari puraisi sormeeni niin kovaa, että luulin sen irtoavan. Kyllä.
Häpesin sanojani.
9. En ole koskaan osannut… virkata, ommella, kutoa tai hoitaa kasveja (vai oliko ne kukkia).
  
10. Parasta, mitä housut jalassa ja
ilman lapsia voi tehdä, on…
treenata salilla.
Haaste jatkaa matkaansa ystävälleni Anulle: http://siedettavanhyvaa.blogspot.com/

Huolivartti + 3 x kiitos

Haluan jakaa empiirisen tutkimukseni
alustavat tulokset kanssanne. Perheemme tavoitteena on ollut löytää lisää onnellisuutta
ja tyytyväisyyttä elämäämme, siitä faktasta huolimatta, tai oikeastaan juurikin
sen takia, että meidän perhe on välillä kaulaa myöten lemuavassa upottavassa
refluksisuossa. Välillä suo upottaa enemmän, välillä vähemmän. Vaikka kuinka olemme
suon imun vallassa joskus, haluaisimme oppia katsomaan mutaperspektiivistä ylöspäin
ja tavoittamaan ne hennot auringon säteet, jotka puiden latvojen välistä
kajastavat.
Voin suositella kaikille
refluksivanhemmille ja tottakai ihan kaikille muillekin maailman ihmisille erästä
ilmaista, nopeaa ja aina saatavilla olevaa, oman elämän tyytyväisyyden tasoon
positiivisesti vaikuttavaa juttua: kiitollisuuspäiväkirjaa. Joo, saa nauraa,
jos haluaa. Oma puoliläpällinen asenne kiitollisuuspäiväkirjaa kohtaan on kyllä
tässä viime kuukauden aikana muuttunut totiseksi ylistyslauluksi sen puolesta.  
Toki olen jo vuosia ahminut
artikkeleita yleisesti onnellisuudesta, kiitollisuudesta, kiitollisuuspäiväkirjan
tekemisestä ja sen vaikutuksesta onnellisuuteen, mutta pointti onkin siinä,
että sain vihdoin ja viimein rykäistyä aloitteen arkeemme. Varovaisesti kerroin
miehelleni ajatuksesta, ja odotin, lentääkö idea sataakahtakymppiä muiden hylättyjen,
naisten-ihme-hömpötyskummajaisten taivaaseen vai soittaisiko hän kenties jo ambulanssin
paikalle todennäköisen pimahtamiseni takia. 
Yllätyksekseni ei tapahtunut
kumpaakaan. Jo samana iltana kehittelimme kiitollisuuspäiväkirjamenetelmästä
meille sopivan, helpon rutiinin. Saatuamme Pikkusankarin nukkumaan, rojahdamme
sohvalle sylikkäin ja kerromme vuorotellen päivän aikana kaikki mielessä olleet
murheemme, olivat ne sitten itikan tai virtahevon kokoisia. Sen jälkeen kerromme
kolme kiitollisuuden aihetta; asioita, jotka juuri sinä päivä ovat tuottaneet
iloa, nautintoa, positiivisia tunteita tai onnellisuuden väreitä. 
Useimmiten
kiitollisuuden aiheet ovat niinkin korkealentoisia kuin kirjastosta kivan
kirjan löytäminen, Pikkusankarin uusi hassu sana, lettutaikinan täydellinen
koostumus tai herätyksiä yksi vähemmän kuin edellisyönä. Sellaisena päivänä,
kun takana on yltiövaikea rääkymisyö, lapsi on kränännyt koko päivän, iso
lumipaakku katolta on tipahtanut lämpöiseen niskaan, ruoka jäähtynyt lautaselle
neljä kertaa ja parisuhde on pelkkää tiuskimista, ei kiitollisuuden aiheita tunnu
löytyvän yhtään. Tai sitten molemmat nukahtavat kesken miettimisen. Tai
kertominen keskeytyy pariin Pikkusankarin nukuttamisyritykseen. Aluksi saatoin myös
kuulla mieheltä kivoja yrityksiä, kuten ”Sama kuin eilen.” 
Voimme ylpeillä sillä, että
olemme oppineet löytämään ja sanomaan ääneen jokaisesta päivästä, oikeasti myös
niistä mustimmistakin päivistä, kiitollisuuden aiheita. Edes yhden pienen. Tässä
tämän perheen empiirisessä tapaustutkimuksessa tulos taitaa olla selvä: muut
muuttujat poissulkien voi kyllä todeta, että onnellisuuden tunteminen on kokonaisuudessaan
kasvanut kiitollisuuspäiväkirjamme myötä. Kirjallisuuslähteeni vakuuttavat,
että jaetun kiitollisuuspäiväkirjan myötä bonuksena on mahdollista saada jopa
vielä hieman paremmin toimiva ja avoimempi parisuhde. Tämän mekin olemme
huomanneet 🙂 (kysyin mieheltä, saan myös tässä virkkeessä käyttää monikon
ensimmäistä muotoa).