Hae
Emmi Anniina

Entten, tentten, teelikamentten…

”Äiti, onko meidän pakko käydä katsomassa joka päivä taloja?”, kysyi Pikkusankari eilen.
Tänä syksynä meidän perheessä ei katsota tanssi/deitti/maajussi/extremetiputusohjelmia töllöstä vaan käydään raakaa karsimispeliä talotarjonnan kanssa. Talo siellä ja talo täällä ja taloja niin vahvasti kaikkialla, että blogiinkaan en osaa nyt kirjoittaa mistään muusta.
Rakennettaisiinko, rakennutettaisiinko vai ostettaisiinko valmis talo? Mikä sopisi parhaiten meidän elämäntilanteeseemme nyt? Mikä on meille tärkeintä talossa? Kuinka ison talon tarvitsisimme? Kuinka pienessä pärjättäisiin? Halutaanko me rempata? Ja jos, niin kuinka isosti? Pitäisikö etsintäaluetta laajentaa? Missä sijaitsevat lähimmät koulut ja päivähoidot? Mitä kaikkia harrastumahdollisuuksia alue tarjoaa? Kuinka kauas rakkaimmista olemme valmiita muuttamaan? Missä mahdollisesti tulemme käymään töissä? Kuinka pitkä työmatka on järkevä? Kuinka ison pihan haluamme? Haluaisimmeko muuttaa satavuotiaaseen taloon? Vai olisiko uuttuuttaan hohkaavat pinnat enemmän meidän juttu? Vai jotain siltä väliltä? Mikä on lopullinen budjettimme? Ollaanko me ostamassa nyt sitä loppuelämän taloa vai seuraavan asuinpaikkaa vain seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi? Missä kaikkialla on meille sopivia tontteja ostettavana? Niin, ostaisiko tontin vai vuokraisiko sen? Pitäisikö joustaa haaveneliömäärästä, jos piha on ihana? Onko kaksikerroksisuus niin tyhmä juttu käytännössä kuin se ajatuksen tasolla on? Kuinka iso kompromissi on järkevä talon pintojen suhteen, jos talon ympäristö on mahtava? Onko ei-niin-kivassa talossa kiva asua, jos se muuten olisi täydellinen järkipäätös? Mitä jos taloja katsellessa menee jo niin sekaisin, että ei osaa edes kertoa, mitä mieltä niistä on? Voiko sellaiseen taloon muuttaa, josta ei tule positiivista fiilistä? Onko neutraali fiilis tarpeeksi? Voiko negatiivinen fiilis muuttua positiiviseksi, kun tarpeeksi jankkaa faktoja itselleen ja yksinkertaisesti raahaa tavaransa sisään? Mitä jos ei vaan osaa päättää? Kannattaako aikalisää ottaa enää tässä vaiheessa, jos tavoitteena on saatella esikoinen eskaritielle uudessa asuinympäristössä kymmenen kuukauden päästä? Mistä tiedämme, tuleeko se täydellinen haavetalo/tontti myyntiin juuri, kun olemme tehneet päätöksen johonkin toiseen suuntaan? Kuinka usein ihmiset edes kohtaavat täydellisen haavetalon? 
Jahas, eiköhän se olekin sitten taas aika avata etuovipistecom ja katsoa, joko tänään olisi pistetty myyntiin juuri se meidän tuleva talo.

Nimikriisi ja muukin kriisi

Taas kriiseillään. Onneksi yksi kriisi on aika positiivinen! Onhan niitä kriisejä ollut aiemminkin (muun muassa klik ja
klik) tämän kolmivuotisen bloggaukseni aikana. Nyt kohtaan
kriiseissäni niin vanhoja teemoja kuin hieman uusiakin teemoja.
Täysin positiivisena kriisinä on nimikriisi! Siis että
valvotaanko meillä enää? No, viimeisen puolen vuoden aikana
entistä vähemmän, ja viime kuukausien perusteella jopa (kuinka
hienolta se näyttääkään kirjoitettuna): melkeinpä
vain normaalilapsiperhearjen verran! Onneksi blogin nimi ei ole (tällä
hetkellä eikä toivottavasti enää koskaan tällä intensiteetillä) totta, mutta saako se silti jäädä? Voiko se jäädä,
koska se on ”minun brändini”, se, mikä oli alun perin blogini
juttu? Vai pitääkö nimeksi vaihtaa jokin muu, sellainen,
mikä kertoo enemmän blogini nykyisestä sisällöstä? Ja että mikäköhän se semmoinen sitten olisi?
Toinen kriisi on yleisempi kriisi. Kuka minun juttujani lukee?
Lukeeko kukaan? (Okei, tilastot näyttävät, että lukee, ja joskus
minun oman henkilökohtaisen mittapuuni mukaan aika monikin, hui). Saavatko
lukijat jotain irti teksteistäni, vaikka eivät kommentoi (juuri koskaan)? Aionko
jatkaa valitsemallani tiellä ja olla aktivoimatta lukijoita
keskusteluun vai kannattaisiko minun herätellä ajatuksia
retorisilla (tai suoremmillakin) kysymyksillä postauksen lopussa,
koska kuitenkin pidän keskustelusta ja se kuuluu bloggaukseen? Vai
tyytyisinkö edelleen siihen käytäntöön, että luotan, että jokainen lukija,
joka kokee mielekkääksi kommentoida, kommentoi? Enhän minä itsekään kommentoi kuin murto-osaan blogeista, joita luen (toki olisi hyvä entistä useammin kommentoida!). 
Mitä minulta
odotetaan vanhan blogitaustani perusteella? Entä Kaksplussan kautta
luettuna? Mitä minä haluan antaa itsestäni ja elämästämme lukijoille? Viimeisen puolen vuoden aikana olen kirjoitellut vähemmän lasten
juttuja kuin ennen, mutta olen kirjoitellut enemmän muihin teemoihin
liittyviä juttuja. Ja ylipäätänsä, olen kirjoitellut
määrällisesti hieman enemmän kuin minulla on ollut tapana. Mutta saanko blogista enää irti
sitä, mitä ennen? Onko blogilleni enää luontevaa paikkaa/tarvetta
blogimaailmassa vai olisiko minun aikani nyt siirtyä nauttimaan
perhe-elämästä täysin privaatisti tai aloittaa täysin puhtaalta pöydältä uudella blogilla? Ja mitäköhän minä sinne sitten kirjoittaisin?
Rakastan kirjoittamista. Tykkään blogeista ja tästä kaikesta
vuorovaikutteisesta virtuaalimaailmasta. Mutta – enää en
tarvitse niin lujaa virtuaalista vertaistukiolkapäätä kuin
vaikeampina vuosina tarvitsin, joten pääsyy blogin kirjoittamiseen on
pienentynyt. Joskus kirjoitin pohdinnoissani, että sitten, kun en
enää itse tarvitse blogia, on meillä elämä melko normaalia.
Idea oli tavallaan saada blogi tarpeettomaksi itselleni. No, normaalia arki meillä ei todellakaan vielä ole viikkotasolla
tarkasteltuna (hetkittäin siltä saattaa välillä jo tuntua!), mutta siihen
suuntaan olemme kai menossa… 🙂 Silti haluaisin edelleen olla täällä, olla häviämättä, olla vertaistukena muille. Niin, että milloin tahansa kuka tahansa samojen arjen vaikeuksien kanssa kamppaileva voisi tulla avautumaan kommenttiboksiin tai kirjoittaa mielensisältönsä minulle sähköpostiin, ihan niin kuin nytkin. Kompromissina nyt kaikesta tästä
miettimisestä lienee se, että jatkan toistaiseksi, välillä syvemmissä vesissä toki, mutta yleisesti ottaen hieman kevyemmällä
linjalla. Fiiliksen mukaan.