Hae
Emmi Anniina

Ei enää kaikkien kaveri

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa
ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta
laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään
tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen
vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan
mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti
myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti
lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat
ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus
kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle
rankaksi. Ei tule, olen vastannut.
Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa).
Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten
enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti
uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa
paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille.
Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se,
että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta
sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi,
ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla
enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään
voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.
Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein
painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että
jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä
nykyistä omaa asennettani.
Tarkoittaako tämä sitä, että minusta
on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei
todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni
ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole
enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä
minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on
alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä,
että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin
olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä,
että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta
nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt
minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava
ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua
olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin – sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 
Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne
oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla
aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.

22 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Mulle on (näin 40-kymppisenä) tullut selväksi se, etten minä eikä mieheni halua viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät ole meille "hyväksi". On siis aina hankala ja huono olo heidän tapaamisestaan. Tuntuu että tapaaminen vie enemmän kuin antaa. Tosiystävät ovat siis tosi tärkeitä 😉

    • Emmi kirjoitti:

      Ihan hyvä kriteeri se tosiaan, että jos toisen kanssa tulee hankala ja huono olo – silloin tuskin kannattaa kaveerata.
      Ihanasti sanottu, että tosiystävät ovat tosi tärkeitä 🙂 Minä luulen, että minullakin tässä lähivuosina selkiytyy vielä kirkkaammin, että ketkä ovat niitä todellisia tosi ystäviä…

  2. Selina Kun äiti kelaa kirjoitti:

    Tosiystävyyden tunnistaa ja se kantaa pitkälle. Olen itsekin todennut että jotkut ihmiset syövät voimavaroja enkä halua sellaisia ihmisiä lähelleni. Hyvä postaus! 🙂

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos Selina 🙂

      Mulla on ollut ehkä erikoinen katsantokanta kavereihin: olen pitänyt heitä (melkein) kaikkia potentiaalisina ystävinä. Periaatteessa olen pitänyt siis kaikkia "samanvertaisina" (ystävyyden suhteen), jolloin myöskään oikeasti niille paremmille ystäville en ole avautunut täysin ja taas niiden ei-niin-omanlaisten kanssa olen yrittänyt olla parempi ystävä kuin ehkä luonne-erojen ynnä muiden sellaisten takia on luontevaa olla.

  3. Rinttu kirjoitti:

    Omassa elämässä on myös vanhoja ystäviä jäänyt pois, uusia tullut, osa tullut ja mennyt… Kenenkään kanssa ei ole "sovittu" että tämä olisi tässä, he ovat vaan jääneet taka-alalle ja lopulta huomaa ettei yhteyttä ole tullut pidettyä todella pitkään aikaan. En edes heitä kaipaa. Jos törmään, kyllä juttelen yms jotta tiedän onko mikään muuttunut – yleensä ei.

    Sitten taas on ystäviä, joiden kanssa on tapahtunut samaa "erottumista", mutta yhteyttä tulee silti otettua ja juttu jatkuu siitä mihin joskus jäi. Heitä kaipaa, mutta elämäntilanteet vaan joskus tekevät asiat vaikeaksi.

    Mutta kuten toisetkin ovat todenneet, ei kannata olla sellaisten seurassa jotka vaan syövät sinun voimavaroja. Toki jokaisella ystävällä on joskus tilanne, jolloin joutuu olemaan hänelle tukena ja antamaan hänelle voimia, mutta normaalisti se tilanne tasoittuu ajan kuluessa. Kyllä minäkin luovun suosiolla "energiasyöpöistä", en vaan jaksa kuluttaa heihin omaa elämääni.

    • Emmi kirjoitti:

      Onpa mielenkiintoista lukea muiden ystävyyskoukeroista!

      Minullakin on monta kaveria/ystävää, joiden kanssa yhteydenpito on vain jäänyt, eikä siitä ole tehty mitään sen suurempaa haloota. Mutta se, että muutama kaveri on halunnut viime vuosina oikeasti pistää välit poikki, on ollut ehkä hieman outoa minun ajatusmaailmassa. Emme ole olleet tarpeeksi samanlaisia emmekä ole ymmärtäneet toisiamme, vissiinkin. Kaikenlaisia suhteita sitä elämänsä aikana kokeekin… (Tästä voisinkin sulle mailissa kirjoitella enemmänkin, juuri luonnoksissa sulle vastausta tulossa).

  4. Anonyymi kirjoitti:

    Muistan lukeneeni kirjoituksesi varaisovanhemmista, kun teillä ei oikein ole tukiverkostoa ym., mutta tämän kirjoituksen perusteella sinulla kuitenkin olisi paljon kavereita ja ystäviä, niin miten heistä ketään ei pysty olemaan teille välillä tukiverkostona? Kirjoituksessasi myös mainitset "kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi, ällistyttävä ajatus." mutta kuitenkin muutaman kappaleen jälkeen mainitset "Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä minä vie toisia kavereita pois luotani", joten onko tämä siis uutta? Jos kaverit/läheiset kaikkoavat ympäriltä niin olisiko aika katsoa peiliin, tai no ei tietenkään jos aina pystyy solmimaan uusia suhteita mutta luulisi jossain vaiheessa käyvän mielessä…

    • Emmi kirjoitti:

      Hei Anonyymi,
      Jep, sehän tässä ihmeellistä onkin, että minulla on paljon kavereita, mutta todellista arjen TUKIVERKKOA ei juuri ole (ollut). Sitä olemme todella toivoneetkin nämä kaikki vuodet, että kaveri- ja kummipiiri olisi korvannut isovanhempien puutetta! Mielestäni olen melko selvästi kertonutkin toiveeni viime vuosina (niin täällä blogissa kuin muillakin keinoin, myös kasvotusten), mutta kaveripiirini on sen verran sekalainen, että en enää tiedä, kenelle saa nykypäivänä sanoa mitäkin, ettei kukaan vaan loukkaannu. On kavereita, jotka tasan tietävät, mitä meille kuuluu ja miten rankkaa meillä on (ollut), eikä silti osoita mitään kiinnostusta auttaa/kysyä kuulumisia. Tai sitten he jälkikäteen sanovat, että "olisitte sanoneet suoremmin avuntarpeen". Sitten on niitä, joille olen itse kertonut suoraan ja ehdottanut suoraan pientä avun antamista, ja he taas ovat loukkaantuneet siitä, että VAADIMME heiltä jotain. Aivan käsittämätöntä. Että ei tässä enää uskalla kenellekään mitään sanoa, kun välit saattavat mennä. Väsyneimpinä aikoina on ollut melko rankkaa miettiä, että ketä kehtaa pyytää esim. hammaslääkärin ajaksi meille, kun pelkkää kysymistäkin saa pelätä, saati sitä vastausta.
      Muutamia kertoja muistan, kun kaverit/ystävät ovat jotenkin auttaneet tässä arjessa näinä vuosina. Ja niistä olen todella kiitollinen <3 Kaikki kaverit/ystävät eivät siis lukeudu noihin esimerkkeihini yllä. Elämässäni on myös paljon todella huonoja yhtälöitä kuten tosiystävyys ja monta sataa kilometriä välillä. Siinä ei arjessa paljon auteta.

      Moni myös uskoo ja tietää, että me pärjäämme. Kyllä, ihminen sopeutuu kaikkeen ja olemme vahvoja ihmisiä mieheni kanssa, että kyllä pärjäämme ihan ilman mitään apua. Mutta onko se inhimillistä? Monen on niin vaikea lähteä sieltä oman elämän mukavuusalueelta pois auttamaan toisia.

      Ensimmäinen lainauksesi tarkoittaa sitä, että muutama kaveri on lopettanut kaveruuden kanssansi, se on fakta. Toinen lainauksesi on minun omaa retorista pohdintaa siitä, että onko se minun muuttuminen/uusi minä työntänyt näitä kavereita pois, vaikka se minun muuttuminen/uusi minä on saanut luokseen paljon uusia hyviä tyyppejä.

      En tiedä tunnetko minua tai oletko lukenut tekstejä paljon, mutta jos vastaat kyllä, niin tiedät varmasti, että olen pohtinut asioita kaikilta kanteilta ja puhunut asioista paljon läheisteni kanssa. Tottakai siis katson peiliin tässä(kin) asiassa. Kerroin tekstissä minulla olevan täysin hyvä omatunto kaverisuhteiden suhteen, joten en koe tämän tarpeellisemmaksi peiliin toljottelua tässä asiassa. (Minulle tulee todella helposti huono omatunto). Tekstissä pohdin, että onko normaalia, että kavereita lähtee elämän aikana pois vai onko tämä epänormaalia.
      Siinä vaiheessa huolestuisin, jos kaikki kaverit lähtisivät, mutta onneksi nämä lähteneet ovat vain murto-osa kavereistani. Ja onneksi on niitä ystäviä/läheisiä, jotka sanovat, että eivät ole koskaan nähneetkään meitä samanlaisina poislähteneiden kavereiden kanssa. Onneksi tämä kaikki ihmetys ei siis ole vain minun pääni sisällä.

    • Anonyymi kirjoitti:

      Moi, voisiko arjen tukiverkosto -puute johtua osakseen myös siitä että ihmiset käyvät töissä, koulussa tai/ja heillä on omia lapsia joten "oma-aika" kuluu muualla, mutta ei tarkoita sitä että eivät haluaisi auttaa vaan ei omat resurssit riitä enää oman perheen lisäksi toisen perheen menoihin, oletko ajatellut tätä puolta? Mielestäni sinulla on käsittämätön ajatus siitä että kaverit/kummit korvaisivat isovanhemmat, sehän on täysin eri asia olla kaveri/kummi kuin taas isovanhempi ja jos näin oikeasti olette ajatelleet ehkäpä se on ajanut kaverit teidän luotanne.

      En tunne teitä, mutta tekstiesi perusteella teillä vaikuttaa olevan aikalailla normaali perhe joten en myöskään ymmärrä miksi ajattelet että se olisi jotenkin väärin kun moni uskoo teidän pärjäävän. Tunnen muutaman perheen jossa on vaikeasti vammainen lapsi + muita lapsia ja he pärjäävät todella hyvin eivätkä valita avun tarpeesta, joten teidän "avunhuudot" koen aika vähäisinä näihin perheisiin verrattuina.

      En ole aikaisemmin kuullut vanhemmalla iällä tapausta että kaverit oikeasti haluavat laittaa välit poikki, eikä ns. lopeta vaan yhteydenpitoa, ja tekstistäsi ymmärsin että ei olisi kyseessä vain yksi kaveri, kuulostaa todella oudolta, sen takia mainitsinkin peiliin katsomisen jos kyseessä tosiaan on useampi. Kerroit myös ettei kaikki kaverit ole tehneet näin (onneksi), mutta voiko olla että näillä muillakin kavereilla on vastaava käynyt mielessä.

      Toivon teillä kuitenkin kaikkea hyvää ja toivottavasti jäljellä olevat kaverit pysyy teidän elämässänne.

    • Emmi kirjoitti:

      Toki, olen kyllä tajunnut, että ihmisillä on oma elämä, mutta surullista on se, jos kaveri/lähimmäisverkosto on laaja, ja jokaisella on sitten (muka) samaan aikaan koko ajan niin rankkaa, että ei pysty auttamaan tai on niin paljon muita menoja, että ei kerkiä auttamaan. Tämähän on jokaisen omaa priorisointia. Ja itse ainakin pyrin priorisoimaan ystävien auttamisen korkealle. Ja vaikka apu ei pystyisikään olemaan "konkreettista", niin aina, aina pystyy osoittamaan olemaan kiinnostunut toisen asioista!

      Haluan erottaa tästä keskustelusta nyt sen, että kun puhutaan lähipiiristä, niin nyt ei puhuta vain auttamisesta, vaan normaalin elämän jakamisesta myös. Siis siitä, että voi sanoa toisen olevan läsnä, hyvässä ja pahassa. Sinä viet tätä keskustelua ehkä hieman väärille raiteille.

      Haluan myös kysyä, että miksi ihmeessä en voi olettaa, että kun isovanhemmuus lähtökohtaisesti tarkoittaa meille tärkeitä ihmisiä arjessamme, niin miten en voi olettaa, että kaveri/ystäväpiiri voisi tätä korvata, olla niitä tärkeitä ihmisiä arjessame? Miten se on käsittämätöntä?

      Tällä hetkellä "pärjäämme" toki paremmin kuin ennen, kun poikien sairaudet ovat helpottaneet. Molempien poikien ensimmäiset vuodet ovat olleet _todella rankkoja_(jos yhtään olet lukenut blogiani, niin tiedät, sitä en ala tässä enempää avaamaan). Silloin olisimme "tarvinneet" nukkumista ja lepoa. Tällä hetkellä "tarpeemme" on enemmänkin sitä, että pojat kaipaavat muitakin aikuisia ihmisiä elämäämme kuin me kaksi ja sitä, että saisi hyvällä mielellä kysyä lastenhoitoapua silloin, kun sille on oikeasti tarve (ehkä sata ei-pakollista-mutta-oikei-mielekästä menoa on skipattu emmekä koskaan ole pyytäneet muuten-vain-hoitoa pojillemme!).

      Kiitos toivotuksista.

    • Anonyymi kirjoitti:

      Moi, mielestäni se on vain väärin ajateltu että kaverit korvaisivat isovanhemmat, mutta se on vain minun mielipiteeni ja sitten taas sinusta se ei ole väärin joten tämä taitaa olla mieltymyskysymys? Eli ei ole oikeaa tai väärää ajatusmaailmaa.
      Oletko harkinnut päiväkotia -10 ja -13 vuonna syntyneille kun kaipaavat muitakin aikuisia ja päiväkotihan on olisi muutenkin hyvä paikka sosialisoitumiselle, varmasti olisi kaikin puolin hyväksi pojillesi.

    • Emmi kirjoitti:

      Jep, se taitaa olla sitten mieltymyskysymys. Enkä tiedä, tajusitko ideaani siitä, että ihminen kaipaa ihmistä, oli hän sitten isovanhempi tai kummi tai ystävä. Että siitä tässä on kyse.

      Nautin kotiäitiydestä kaikkineen iloineen murheineen. Meille kotihoito on tärkeää niin pitkään, kuin se on mahdollista (täällä lisää siitä http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2015/10/kotiaiti-vain-sohvanpehmeyden-ja.html). Syksyllä esikoinen lähtee eskariin ja kuopus hoitoon.

      p.s. Päiväkotihenkilökunta ei minun mielestä ole sama asia kuin "vastikkeeton" lähipiiri, vaikkakin sosiaalisuuden kannalta se olisikin hyvä asia.

  5. Anonyymi kirjoitti:

    Minulla ei ole ainuttakaan tosiystävää kenen kanssa tekisi jotain.olkaa onnellisia jos teillä on paras/parhaita kavereita.��

    • Emmi kirjoitti:

      Harmi kuulla, että sinulla ei ole ainuttakaan tosiystävää. 🙁

      Meidän kohdalla… sanotaan näin, että kenenkään kanssa emme ole koskaan olleet "bestiksiä", koska olemme olleet miehen kanssa molemmat aina näitä kaikkien kavereita. Ja juurikin se, että näillä kaikilla oikeaksi koetuilla ystävillä on ollut muita "bestiksiä", joten olemme aina olleet tällaisia "väliinputoajia". Emme kuulu esim. mihinkään tiiviiseen kaveriporukkaan. Että näitä tämmöisiä asioita kyllä kaipaa, vaikka osaan olla kiitollinen ystävistä, joita meillä on.

  6. mie kirjoitti:

    Otsikko herätti mielenkiinnon! Täällä myös yksi kolmekymppinen. Luonnehdinta ihmisiin tutustumisesta kuulosti kovin tutulta omalla kohdalla! Mutta äidiksi tulon jälkeen tai iän myötä, en tiedä, jotain on muuttunut.. Onko sitä sitten nykyisin varovaisempi ihmisten suhteen vai onko aikaa vähemmän (no näin kyllä on!), että panostaa enemmän aikaa laatuun 😉 Toki edelleen olen kovin sosiaalinen. Itsellä ei käynyt noin, että joku olisi pistänyt välit poikki, mutta ajan saatossa huomannut, että jotkut kaveri suhteet ovat vain hiipuneet. Mutta matkassa edelleen pitkältäkin ajalta oikeita timantteja! <3 Joiden kanssa on niin, että vaikkei näkisi pitkiin aikoihin niin juttu jatkuu siitä mihin on viimeksi jäänyt.

    • Emmi kirjoitti:

      Kiva, että tulit lukemaan ja jaoit kokemuksesi!

      Minullakin on ihan sieltä lapsuudesta muutama ystävä remmissä mukana, heidän kanssaan olo on jollakin erityisellä tavalla niin helppoa 🙂

      Näihin muutamiin välirikkokavereihin olen tutustunut tässä juurikin lastensaannin aikaan. Ehkäpä silloin minun priorisointini asioiden suhteen on muuttunut, ja he ovat kokeneet olevansa niiiiin erilaisia minun kanssani, että ei halua olla tekemisissä sen lähemmin sitten kuitenkaan. Toki mitään vihamiehiä ei olla. 😀 Että ehkä ihmiset sitten vain valitsevat tarkemmin nykyään omiin kavereihinsa juuri heidän tyyliset tyypit, ja muut roiskastaan pois tai jotain?

  7. Anonyymi kirjoitti:

    Hei. Ystävyydestä ja kavereista hieman. Itselläni ei juuri ollut sydänystäviä kuin lapsena ja nuorena siinä alle 20.v. tämän jälkeen omat elmänmuutokset ovat saaneet aikaan sen että tietyt kaverit ja ystävät ovat lapsien syntymien mukaa muuttanut monta asiaa. Meillä parhaat sydänystävät/kaverit tuli naapurista lasten harrastukset mukaan lukien. Ja erittäin paras ystävä perhe tuli päiväkodista ja on pysynyt kaikki nämä vuodet. Molemmat olemme kiireisiä työssäkäyviä ja ystäviä näemme harvoin. Mutta näiden kahden perheen kanssa pitkä tauko ei muuta mitään aloitetaan siitä mihin viimeksi jäimme. Emme edes kaipaa ympärillemme mitään valtaisaa verkkoa. Olemme tottuneet hoitamaan asiat perheen oman kesken. Ystävät on niin paljon muuta kuin esim. Lastenhoitoapua tai muuta vastaavaa. Elämä on opettanut myös vuosien saatossa mitä ei kannata hyviltä ystäviltä pyytä. On myös ollut niitä ystäviä jotka eivät näe omaa napaansa enempää ja nämä ovat vaan lopulta erkaantuneet. En ole kyllä koskaan varsinaista ystävyyttä lopettanut. Mikäli näin on käynyt olisi hyvä selvittää miksi näin on käynyt. Yleensä siinä on syynsä puolin ja toisin vaikea muutoin ymmärtää. Etukäteen hyvää ystävänpäivää teille. Nautitaan kaikki vaikka siitä yhdestä ystävästä joka on.

    • Emmi kirjoitti:

      Heippa,

      Onpa kiva lukea, että sinulla on hyviä ystäviä!

      Olen täysin samaa mieltä, että ystävyys on paljon muutakin kuin lastenhoitoapu, enkä sitä kyllä edes lukisi ystävyyteen tuossa muodossa 😀 Mutta toki toisen auttaminen kuuluu ystävyyteen, ja välillä se avuntarve nyt vaan saattaa olla lastenhoito.

      Niinpä, sinähän sen sanoitkin, mistä minä en tekstiin kehdannut kirjoittaa: omaan napaan tuijottaminen. Se on kyllä asia, mikä etoo.

      Tekstin tarkoitus ei ollut kertoa ja valittaa, että minulla ei ole KUIN muutama hyvä ystävä, vaan pohtia tätä kehitystä, kuinka kaikkien kaverista on tullutkin ei-kaikkien-kaveri. Todella olenkin kiitollinen ystävistäni <3

      Kaunista ystävänpäivää teillekin!

  8. Anonyymi kirjoitti:

    Minäkin olen pohtinut paljon ystävyyssuhteita viime aikoina. Elämä on jatkuvasti muuttuva ja olen ymmärtänyt myös sen henkilökohtaisella tasolla, kuinka tapahtumat muuttavat myös ihmistä itseään. Myös ystävyyssuhteita. Minä olen ollut aina aika ujo tapaus ihmissuhteissani, vaikkakin nuoruudessa ja aikuisuuden kynnyksellä löysinkin itsestäni rohkeamman ja räväkämmän puoleni. Nyt 40- iän saavuttaneena, olen taas palannut ujoon minääni. Minun on vaikea jakaa asioitani, toisaalta elämä on vienyt viime vuosina niin synkkiin laaksoihin, ettei ole ollut oikein sanojakaan enää kertoa ja jakaa kokemaani. Ystävyyssuhteissa olen todennut sen, että olen ihminen, joka todellakin vaalii enemmän laatua kuin määrää. Olen persoonaltani sellainen, että taidan lämmetä ihmisille hitaasti, mutta jos minun kanssa ystävystyy, olen uskollinen ystävä. Kavereita ei sinällään minulla olekaan ja vain ystäviäkin nykyään vähän. Muutoksia ihmissuhteissa ei kannata pelätä. Ei myöskään yksinäisyyttäkään. Sekin on tärkeä tunne kokea. Silloin voi löytää voiman itsestään ja syventyä olemaan itse itsensä ystävä.

  9. Anne kirjoitti:

    Olipa mielenkiintoinen postaus! Joskus aikaisemmin kirjoitin itsekin blogissani kaverista "luopumisesta". Jossain vaiheessa yksi ystävyyssuhde tuntui vievän enemmän energiaa kuin antavan ja hiljalleeen se hiipui pois. Tämä oli todella rankka paikka itselle ja yritinkin sitä vielä paikkalla, mutta jossain vaiheessa huomasin, että ehkä on vain parasta päästää irti. Mutta kuten huomattu, uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin voi tutustua myös yllättävissä paikoissa! Oli ihana tavata viikonloppuna, odotan innolla uutta tapaamista sekä tutustumista 🙂

    • Emmi kirjoitti:

      Minullekin on ollut kova paikka luopua kavereista/ystävistä, ja myös siitä kuvasta, jonka olin itsestäni saanut, että olen kaikkien kaveri. Mutta onneksi näitä asioita on nyt tullut reflektoitua niin itse kuin miehen kuin muutaman hyvän ystävänkin kanssa – ja olen saanut "vapautuksen" tunteilleni ja ajatuksilleni tietäen, että en olisi voinut tehdä mitään tämän enempää/paremmin.

      Mulla on Anne aika hyvä fiilis meistä… 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *