Hae
Emmi Anniina

Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se
on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole
tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi
vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan
on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä
olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän.
Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään
kummallisena tätä molempien poikien oireilua.
Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan
konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen,
tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi
refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman
erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin
hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin
vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä
kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen
laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat
myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa…).
Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä
Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin
hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin
ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista,
ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei
tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta… se
kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon
suhteutettuna. 
Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän
lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt
ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan
onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta
puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin
hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin
tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden
sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä.
Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun
Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat.
Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän
tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.
Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän
oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos
antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja
odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään
paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen.
Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 
Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman
epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli
infektioastmamahdollisuuttakin…), ja pari päivää ennen matkaa
kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin
luona… ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että
Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme
halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten
kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu,
mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi,
suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan
normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä,
ripuli alkoi, nähinä lisääntyi… No, nyt sitten odotellaan
maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi
kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.
Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta
nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään
nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen
asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin
aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja
ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.

4 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Parempia joulun aikoja koko perheelle. Positiivisuutesi kantaa perheesi tämänkin yli. Nyt vain tarkkana ruokien kanssa. Se on selvä se kun bakteerikanta on ulkomailla niin eri että reissusta voisi selvitä vähin haastein kun on kaikin tavoin oireilevia lapsia perheessä.

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos sanoistasi!
      Juuri niinhän se on, että reissu on ilon lisäksi rasitus, josta palautuminen vie aikaa.
      Mukavaa joulunaikaa sinullekin!

  2. Mira-Marie/ MiruMaru kirjoitti:

    Voimia ja jaksamista!!! Ihanaa joulun odotusta!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *