Äitiys kulkee kahteen suuntaan

On kummallinen tunne olla samaan aikaan jonkun lapsi ja jonkun äiti.

Välillä huomaan sanovani omille lapsilleni samoja lauseita, joita oma äitini sanoi minulle. Joku pieni arkinen huomio. Kehotus pukea villasukat. Tapa katsoa lasta silmät täynnä rakkautta. Äänensävy, joka tarkoittaa turvaa enemmän kuin sanat koskaan voisivat.

Ja sitten tulee se pysäyttävä hetki:
minä olen nyt se syli. Minulla ei ole enää äidin syliä.

Äitienpäivä ei ole minulle enää vain juhlapäivä. Se on kerroksellinen päivä. Päivä, jossa ilo ja ikävä istuvat vierekkäin. Toinen käsi pitää kiinni lapsista, toinen kurottaa yhä kohti omaa äitiä.

Suru ei enää huuda samalla tavalla kuin ennen. Mutta kyllä minä edelleen kaipaan sitä, että äiti sanoisi minulle:
“Kaikki järjestyy.” 🤍

Ja ehkä juuri siksi äitiys tuntuu nykyään vielä pyhemmältä.
Koska ymmärrän, miten valtavan jäljen yksi ihminen voi jättää toiseen.

Se, että rakkaus jatkaa kulkemistaan eteenpäin.
Sukupolvelta toiselle.
Sylistä syliin.

Minun äitini rakkaus elää edelleen täällä —
tavassa, jolla silitän lasteni hiuksia,
tavassa, jolla huolehdin,
tavassa, jolla rakastan välillä vähän liian paljonkin.

Miten joku voi olla niin erottamaton osa sinua, mutta silti täysin oma ihmisensä?
Miten sydän voi kävellä kehon ulkopuolella neljässä eri pienessä ihmisessä?

Äitiys on välillä uuvuttavaa,
sotkuista,
äänekästä
ja ihan käsittämättömän pyhää.

Ja ehkä lapset eivät lopulta muista täydellisiä päiviä.
Ehkä ne muistavat sen tunteen, että heidän vieressään oli ihminen, joka rakasti heitä valtavasti.

Äitienpäivä muistuttaa minua siitä, että rakkaus ei oikeastaan tunne aikaa. Ei edes kuolemaa.

Koska lopulta kaikkein tärkeintä ei ehkä ole täydellinen arki.
Vaan se, millainen tunne kodista jää sydämeen vuosien päästä.