Hae
Emmi Anniina

Likainen totuus

Tämä on postaus, jota ehkä vähän häpeän. Tämä on totuus
siitä, millä ruualla minun vauvani ovat mahassa kasvaneet. Huh ja
yök. Kirjoitan tämän vertaistuellisessa merkityksessä teille,
joille raskaus tarkoittaa samaa kuin minulle eli aivan järkyttävää
sokerin ja hiilarin himoa. Niin, tämähän on taas yksi niistä
asioista, joita on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut
samaa – siis sitä, että sitä sokeria ja hiilaria ON OIKEASTI
SAATAVA, tapahtui mitä tapahtui, keinolla millä hyvänsä. Kun tuntuu, että on pakotettu syömään tietynlaista
ruokaa. Että keho huutaa täysiä saadakseen juuri sitä. Jos sopivaa syötävää ei ollut käsillä, oli se ostettava; ja jos rahaa ei ollut mukana, sitä oli lainattava tai puhuttava velaksi. True story.
Tämä aihe tuli mieleeni, kun selasin puhelimeni kuvia ja reilun
kolmen vuoden takaisia whatsupp-keskusteluja mieheni kanssa. Minä
olin tuolloin töissä, ja mies Pikkusankarin kanssa kotona
hoitovapaalla. Eilen juttelin kaverini kanssa raskauden aikaisesta
painonnoususta, ja tuli taas muisteltua sitä, miten painoa tuli
molemmissa raskauksissa minulle vain kahdeksisen kiloa, vaikka
ruokavalio oli semmoinen, että sitä olisi voinut tulla vaikka
kolmenkymmentä kiloa (nähtävästi voin kiittää geenejä tästä?).
Tässä se tulee… likainen totuus whatsupp-kuvien muodossa. Mitä
minä söin raskaana ollessani kaikki päivät?

Ja nämä kuvat… Ne ovat vain pieni näyte siitä, mitä söin. Minä,
joka olen aina syönyt perusterveellisesti, söin raskausaikana näin.
Kyllllä.

Kun äiti töihin lähtee

Kun astun työpaikan ovesta sisään, huudahdan ”Nyt äiti tuli! Missä tulohalit ja pusut ovat?”. 
Kun asiakas astuu työhuoneeni ovesta sisään, silitän häntä hellästi päästä ja kysyn, haluaako hän lähteä rakentamaan lumiukkoa kanssani.
Kahvitauolla kehaisen aamukahviseuruetta – kukaan ei ole aamun ensimmäisten tuntien aikana vetänyt työkaveria vielä hiuksista eikä tönäissyt ketään portaista alas. Eilispäivän pöydälle jätetyistä suklaistakin on jäljellä vielä muutamia, hyvä!
Kun lähden tapaamaan asiakkaita, otan mukaan ainakin rusinoita ja kosteuspyyhkeitä. Tapaamisessa kaivelen laukkuani, ja vaikean tilanteen tullen isken heille käteen pikkuautoja, avainnipun ja kahisevan roskan.
Kun kipitämme ruokalaan, valitsen lautaselleni sellaista ruokaa, mille jäähtyminen ei ole katastrofi. Asetan takapuoleni tuolille mahdollisimman reunalle ja pidän jalkani jännittyineinä, jotta pääsisin singahtamaan tuolista sekunnin tuhatosassa ylös. Vahtaan herkeämättä työkavereita, ja jos heidän kyynärpäänsä lähenee maitomukia uhkaavasti, nappaan lasin salamannopeasti kauemmas.
Kun olemme lähdössä kokoukseen kaupungille, varmistan työkavereiltani, että ovathan he käyneet varmasti pissalla ja katson takkien sisälle, että onhan siellä varmasti tarpeeksi paksu pusero alla. Myös vaatteiden puhtaustason muistan tsekata.
Kokouksen alkaessa käyn hakemassa pinon talouspaperia pöydän kulmalle. Ihan vain sen takia, koska suurella todennäköisyydellä työkaverini aivastavat litran sinivihreää räkää kokouspapereiden ylle, lyövät kokouspullasta tahmeat sormensa juuri pyyhitylle pöydän pinnalle ja kaivelevat aamusmoothien jämiä omien ja toisten takahampaiden koloista.
Kun ajelemme takaisin työpaikalle, muistan kertoa työkavereilleni, miten hienosti he pidättävät pissaansa, ja että pian ollaan perillä ja että he pääsevät vessaan ihanihan kohta. Pihassa varmistan vielä, että eihän kenelläkään ole tullut pissat läpi.
Työpäivän viimeisen asiakkaan kaappaan syliini ja loruttelen ”Pikkupeikko, takkutukka,
pitkähäntä, risasukka. Istuu itkee kannon päässä, pienet varpaat aivan jäässä…”
Kun minä käyn vessassa, en laita ovea lukkoon, sillä siitä syntyisi maailman suurin känkkäränkkä ja oveen paukuttaminen, jos työkaverit huomaisivat vessan ovessa punaisen lukonseudun. Parempi siis jättää vessanovi ammoselleen. Ja näkeehän pöntöltä paremmin vessakäynnin aikana tapahtuvien onnettomuuksien syytkin.
Näin todennäköisesti tapahtuu, kun kotiäiti astuu puolen vuoden päästä työpaikallensa.