Hae
Emmi Anniina

Epätoivoinen RASP*-maja

Sekavaako täällä tämä elämä, no
kyllä! Oireita on välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta joka päivä jotain on
johonkin aikaan ja jollain intensiteetillä. RASP* kuluttaa kaikkien hermoja ja
voimavaroja. Syy-seuraus-suhteet menevät varmaan iloisesti sekaisin,
muka-melko-tasainen-arki muuttuukin silmänräpäyksessä karseaksi
tuskakonsertiksi, ja nukkumaan menosta ei meinaa kenelläkään tulla yhtään
mitään, lääketasapaino on varmaan muuttunut epätasapainoksi jo aikoja sitten,
ja – ja – ja -.
Hukassa siis ollaan, ja pahasti. On
ollut ruokavahinkoja ja -kokeiluja, suurimpana kokeiluna KELAn vaatima kaura,
joka sekin jäi epäselväksi muiden muutosten seassa. Losecin maksimiannos
muuttui Nexiumin maksimiannokseen, kun epäiltiin taas Losecin aiheuttavan
sivuoireita. Gaviscon on muuttunut Siliceaksi siinä pelossa, että Gaviscon
alkoi taas allergisoittaa. Maitohappobakteerimerkkiä muutettiin, kun oli
epäselvää, tulivatko oireet sieltä suunnalta. Ventokin aloitettiin parempien
aikojen toivoissa. Ruokia on jonkin verran (en jaksa tehdä nyt
laskutoimituksia) rotaatiossa, ja todennäköisesti sieltäkin paljastuisi
pahiksia, jos ruokalistaa alettaisiin paremmin syynäämään. Ruuan rakennettakin on
yritetty monipuolistaa. Pääkipua Pikkusankari on taas valitellut enemmän.
Epätoivo alkaa pikkuhiljaa hiipimään meidän RASP-majaan.
*refluksislangissani jo vakiintunut omasynnyttämä
lyhenne Refluksi-Allergia-SalaPoliisityöstä

Pakkolepo

Minusta
ei ole paljon Pikkusankarin perässäjuoksemisapua miehelleni tippunut viimeisten
muutamien päivien aikana. Kroppani kävi kai vähän
ylikierroksilla ja jonkun viruksen tekosyyllä sitten makuutti minua kaksi
päivää sängyn pohjalla. Ei ollut kivaa olla jokainen musculus arkana ja
silmäluomet kuin betonia, mutta tulipa ainakin levättyä isolla L:ällä,
tihrustettua muutama romantic comedy-tyylinen taiteellinen teos ja olla ensimmäisenä
jämähaukkana miehen pitämien pikkujoulujen juusto-pähkinälautasella. Oli pakko
PYSÄHTYÄ viimeinkin näiden hullujen töidenaloittamisviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että näin painajaisia kollegoiden jättämistä
post-it-lappupinoista työpöydälläni ja vastaamattomista puheluista, sain rauhassa
kelata nykyistä elämääni; ihmetellä kaikkea oman yhteiskunnallisen paikan
löytymisen, rakkauden voiman, ja tulevien elämänmuutostemme välillä.  Mies näki onneksi, mikä oli todellinen
fyysinen meininkini (=ei sanottavaa liikettä kehossani), ja tuli nappailemaan
päälleni mahalaskua kerta toisensa jälkeen tekevää Pikkusankaria sohvan nojalta
pois sekä passitti minut pimeään huoneeseen. Nyt määritelmä ”terve” on melkein minua
kuvaava. Tiedän, että tämä oli ensimmäinen varoitus stressiltä. Toista en enää
halua, ja teen töitä sen eteen; eli vähemmän töitä.