Hae
Emmi Anniina

Lupaus vuosikymmenien päähän

Rakas Pikkusankari (ja tietenkin myös mahapotkija), minä
lupaan tämän kahden ja puolen vuoden niin ärsyyntyneisyys- kuin
kiitollisuuskokemusteni perusteella olla mahdollisimman hyvä isovanhempi teidän
lapsillenne. Minä aidosti kuuntelen teitä, kun kerrotte arjestanne. Minä olen
kiinnostunut teidän elämästä. Minä en vähättele teidän tarinoitanne lapsenne
kivuista, sairauksista, yövalvomisista, väsymyksestä. Minä haluan jakaa arjen
teidän kanssanne, ja auttaa teitä parhaani mukaan. Minä tulen kantamaan kivusta
jäykkää vauvaa koko yöksi. Minä otan imurin käteeni ja pyöräytän keiton. Minä
annan vanhemmille aikaa nukkua ja harrastaa. Minä tarjoan vanhemmille myös yhteistä
aikaa. Teen tämän kaiken, ja enemmänkin, jos minun apuani halutaan,
ja jos minä en aivan vuodepotilaana tuolloin ole.

Meillä on isovanhemmuutta, jossa rakkaudellinen välittäminen
ja auttaminen menevät kaiken muun edelle. Isovanhemmuutta, jota ilman me emme
olisi tässä tilanteessa: hengissä, yhdessä ja terveinä. Meillä on isovanhemmuutta,
jossa joka päivä ollaan kiinnostuneita meidän kuulumisistamme, vaikka terveyshuolet
isovanhemmilla itselläänkin olisivat sillä hetkellä satakertaisia meidän huoliin
verrattuna. Meillä on isovanhemmuutta, jossa omien työkiireiden ja muiden
lastenlasten hoidon ohella on aitoa halua löytää aikaa olla meidän lapsen
kanssa ja auttaa meitä pyyteettömästi. Tässä isovanhemmuudessa ilon ja surun
kyyneleet itketään yhdessä. Olemme kiitollisia isovanhemmuudesta, jossa puhelin
saa soida yön tuskaisina epätoivoin tunteina ilman, että tulee tunne, että häiritsemme.

Valitettavasti meillä on myös isovanhemmuutta, jossa lähellä
asuminen, työttömyys, nuori ikä ja ainoa lapsenlapseus eivät kerro mitään
siitä, miten isovanhemmuus oikeasti näkyy meidän arjessa. Valitettavasti tässä
isovanhemmuudessa on paljon tekosyiden keksimistä, katkeruutta, rumuutta, ilkeitä
sanoja, itsekkyyttä, törkeyttä ja suuria omia selvittämättömiä ongelmia, jotka
puretaan muihin ihmisiin. Meillä on isovanhemmuutta, jossa kertaakaan emme ole
kokeneet aitoa välittämistä ja kiinnostusta, emmekä kertaakaan ole kokeneet oma-aloitteista
ehdotusta nähdä lapsenlasta. Tämä on isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsen
tapaaminen on aina hyvin väkinäistä, suorastaan uhrautumista, aikaa pois omien
elämänilojen ääreltä.  Me olemme vain
taakka. Tässä isovanhemmuudessa ei paljon kiinnosta, vaikka lapsenlasta ei ole
nähnyt eikä hänen kuulumisiaan kuullut puoleen vuoteen.

Nämä kaksi kokemusta pohjana, ei ole lainkaan vaikeaa
tietää, millainen isovanhempi itse haluaa lapsenlapsilleen olla.

2 kommenttia

  1. tyttönen tuolta kirjoitti:

    Hei! Mulla on sulle haaste blogissani: http://tyttonen81.blogspot.fi/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *