Kun elämästä puuttuu iso palanen
6
Se palanen on Pappa. Oma isäni. Rakas isäni, joka kuoli kaksi
vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee
mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset
kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia
päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat
matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia
harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla
mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin
tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen
halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle
sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.
vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee
mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset
kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia
päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat
matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia
harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla
mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin
tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen
halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle
sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.
Omat tunteet läheisen kuoleman käsittelyssä ovat velloneet omia
reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin
harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa,
rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita
taaksepäin.
reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin
harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa,
rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita
taaksepäin.
Miettiessäni tunnistin kolmentyylisiä tunteita, jotka näiden
kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni
liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin
ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.
kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni
liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin
ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.
Kun isä kuoli, vastassa olivat tietysti kauhu, sisintäni ahmien syövä
järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku,
synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset
tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani
toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset
mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”,
”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi
totetumatta”.
järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku,
synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset
tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani
toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset
mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”,
”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi
totetumatta”.
Pikkuhiljaa näiden mietteiden rinnalle tuli ajatuksia lapsiini
liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin
isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan
syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.
liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin
isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan
syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.
Nyt huomaan, että mietin edellisten lisäksi: ”Kunpa minulla
olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut
jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän
opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia
mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on
ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on
kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella
tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien
jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla
sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen
valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää.
Kyyneleet eivät lopu.
olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut
jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän
opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia
mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on
ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on
kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella
tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien
jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla
sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen
valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää.
Kyyneleet eivät lopu.
Miun tekis mieli kommentoida tähän jotain järkevää, mutta just nyt tällä hetkellä en osaa. En osaa sanoa muuta kuin että "onneksi" on meitä vertaistukia toisillemme, koska niin monet samat ajatukset kanssasi jaan! Ikävä on pohjaton, ja itse yritän aina ajatella niin että jos iskä pääsisi vielä sanomaan, niin hän varmasti rohkaisisi jatkamaan elämää eläen sillä tavalla kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Senhän hän joutui itsekin kokemaan :'(
Halaus! <3
Anna, se, vaikka olisit laittanut vain yhden sanan tai yhden hymiön, olisi riittänyt siihen, että tiedän, että olet siellä, samoissa mietteissä saman teeman äärellä. <3 Kiitos sanoistasi. Ja kiitos blogiteksteistä, joita niitäkin olen kyyneleet valuen välillä lukenut.
Lämpöinen rutistus myös sinulle <3
Itse en osaa edes kuvitella vastaavaa tilannetta! Mutta edessä se on jossain kohtaa täälläkin. Koskaan sitä ei voi tietää että milloin, mutta kaikkien vanhetessa se on väistämättä edessä. Kipeää se tekee aina, mutta uskon että odottamaton poismeno ja vielä liian aikaisin on todella paha yhtälö! Olet kuitenkin vahva ja selkeästi olet asiaa käsitellyt. Eteenpäinkin olet päässyt, koska meneillä on uusi vaihe.
Monessa asiassa olen huomannut että aika helpottaa, mutta ei poista rakkautta, ikävää ja tuskaa. Eikä pidäkään, tunteita voi tulla pintaan aina, missä vain ja milloin vain! Tsemppiä!
Niinpä, jokaisella tämä on tietysti edessä, ja tietenkin aina toivoo, että se tapahtuu mahdollisimman myöhään ja "kauniisti". Se on totta, että aika helpottaa surussa, koska suru muuttaa muotoaan vähemmän väkeväksi. Niin kuin sanoit, kipeää se silti tekee :'( Joo, se olisikin väärä ajatustapa, että surua pitäisi jotenkin peittää ja olla surematta juuri sillä tavalla, kun surettaa. Aidosti suremalla varmasti tekee itselleen palveluksen. Kiitos Rinttu tsempeistä!
Voi sinä <3
<3