Vaikka ikämme ei ala vielä edes
kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä
tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä,
miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien
näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu… Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että
tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija
olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska
voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet,
kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis
juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri
meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?

Sen tajuaminen, että toista ei voi
muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella.
Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä
koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme
tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat
turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet
näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan
tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole
mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja
näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.

Muutama aito kohtaaminen päivässä.
Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen
edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa
treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän
todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes
kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika
tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja
mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin
parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan
”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin
sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai
heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin
outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään
aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa…). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen
huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti
paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt
(siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt),
niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon
halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen
eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman
ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole
katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä
ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja
valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha
taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan
itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin
herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos
jaksamme…). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen
kommunikaatiomme salaisuus.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka
päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta
olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä
ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä,
että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa
yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos
kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin
päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme
kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti
minuutissa päivä oli ihan jees– jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja
ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää,
mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä
piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin.
Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden
päästää, hän todella sitä tarkoittaa.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy
kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että
tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin
tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse
samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat
energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan
parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän
kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen.
Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi
koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme
onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat
omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin
kuulee monissa suhteissa käyvän.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin
lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä
jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin
luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää
toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi
kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä
jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun
negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.

Minä. Ja vieläpä ihan ilman minkäänlaista häpeilyä tai asian syvällisempää uudelleenharkintaa. Eilen imetin kahvilassa lounasaikaan, edellispäivänä puistonpenkillä välipala-aikaan.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä nytkin taas julkisuudessa vellovia imetyskeskusteluja. Tai siis tarkemmin ottaen sitä, miksi imetys on joidenkin mielestä ongelma. Siis onko joillekuille oikeasti se ongelma, että toinen ihminen, tässä tapauksessa vauva tai pieni lapsi, syö samassa tilassa omaa ruokaansa? Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, syödäänkö ruoka lautaselta, purkista, tuttipullosta vai äidin rinnasta? Syöminen on normaalia. Jotenkin tuntuu jopa oudolta kirjoittaa imetyksestä näillä sanoilla, sillä minulle imetys todella on itsestäänselvästi luonnollista toimintaa. Eihän nyt ihmiset kai usein valita kovinkaan julmaan sävyyn viereisen pöydän Erkki Esimerkin pasta-annoksen sisällöstä tai Erkki Esimerkin tavasta syödä tätä herkkua, olipa se sitten lusikalla, haarukalla, hieman maiskutellen tai silmät kiinni nauttien? Miksi siis juuri lapsen maidon juominen (ruuan sisältö) ja se tapa (imetys) ovat huutomerkkikamaa? Miksi toisten ihmisten, tässä tapauksessa siis vauvojen ja pienten lasten, pitäisi syödä oma ruokansa vessassa tai jossakin suljetussa tilassa toisten katseilta suojassa? Jokainen voi ihan itse kokeilla raahata lautasensa vessanpytyn päälle ja arvioida sitten ympäristön ruokailumukavuutta.

Jos ongelman ydin on rinnan näkeminen, niin… mitäköhän tähän pitäisi sanoa, jotta teksti ei olisi liian räikeää… Ensinnäkin katseen voi suunnata pois imettäjästä, jos oma psyyke ei jostakin syystä rinnan mahdollista näkemistä kestä. Ja toisekseen sitten varmaan kannattaa kulkea kaduilla ja rannoilla silmälaput silmillä. Siinä ravintolan viereisellä tiellä kun on 100 prosenttisen varmasti vaateketjuliikkeen alusvaatemainos, jossa rintavarustusta näkyy hieman isommassa senttimetrimäärässä ja todennäköisesti jopa enemmän kuin imetystouhussa. Ja itseasiassa ehkäpä jopa lähempääkin löytyy mahdollinen rintakohde: katsopa pöydälläsi lojuvaa iltapäivälehden kantta…

Mietin kauan, otanko osaa näihin imetyskeskusteluihin. Kovinkaan perusteellisesti en jaksa alkaa aiheesta paasaamaan, mutta tämän muutaman kappaleen verran haluan ihmettelyäni ääneen kertoa ja tavoistani poiketen täyttää tekstiä huonolaatuisilla kännykkäimetyskuvilla. En ole imetyksen ilosanomaa julistavien taulujen kanssa joka päivä heilumassa kadulla, enkä koe mitenkään erityisesti omaksi intohimokseni käännyttää jokaikistä suomalaista äitiä imettämään jälkikasvuaan. Mutta kieltämättä, aihe on tärkeä! Olen lukenut imetyksestä paljon, ja voisin kyllä listata tähän sata linkkiä, jotka haluaisin kaikkien imetyksestä mihin tahansa sävyyn puhuvien lukevan. Mutta lukekaa nyt edes nämä: WHO todellakin suosittelee äidinmaitoa lapselle kaksivuotiaaksi tai jopa sen yli. Taaperoimetys ei ole hullujen hommaa. Äidinmaito EI muutu sokerilitkuksi puolen vuoden jälkeen (kohta 7). Lapsentahtisuus imetyksessä on järkevää. Imetyksen terveysvaikutukset ulottuvat myös imettävään äitiin.

Pääsyy, miksi tätä tekstiä kirjoitan, on se, että haluaisin, että jokaikinen äiti voisi ihan itse hyvillä mielin päättää, haluaako yrittää imetystä vai ei, ja kauanko haluaa yrittää imetystä (puhun yrittämisestä, sillä tiedän lähipiirini perusteella, mitä todelliset imetysongelmat ovat). Pointti onkin hyvillä mielin: tyypit kamoon, eihän viitsitä tehdä imetyksestä puheissa mitään muuta kuin mitä imetys on? Imetys on lapsen ruokintaa. Se EI ole itsensä paljastelua, huomion hakua, omien perversioiden toteuttamista, lapsen pilaamista, kanssaolijoiden kiusaamista tms. 

Tunnustan, olen itsekin syöttänyt lastani julkisten paikkojen vessoissa, mutta syy siihen on vain ja ainoastaan se, että en ole löytänyt mitään muuta paikkaa imettää sillä hetkellä, kun lapsen nälkä ei enää kestä odottaa. Olen itse pitänyt imetyskriteerinä sitä, että voin imettää siellä, missä itsekin voisin syödä. Itse en söisi vessassa, vaan mieluummin vaikka kadulla kävellen (jos istumapaikkaa todella ei löydy), mutta lapsi ei aina jaksa odottaa istumapaikan löytymistä, joten vessaan on välillä turvauduttava, valitettavasti (imettämiseen, ainakin vähänkään isomman vauvan tai lapsen imettämiseen, on hyvä löytää istumapaikka). 

Toivoisin, että (julki-)imetyksenvastustajat miettisivät ajatusmaailmaansa vielä kerran ennen raivonsa ääneen lausumista. Mikä ongelma siellä imetyksen inhoamisen taustalla oikein heillä on? Vai onko tässäkin kyse vaan näistä kolmannen maailman ongelmista, kun jostain se vaan on valitettava, ja julki-imetys on tällä hetkellä helppo kohde?

Se, miksi minä edelleen imetän kaksivuotiasta lastani (no okei, 1v 9kk) johtuu monestakin tekijästä. Minulle tärkeitä tekijöitä ovat muun muassa imetyksen ongelmattomuus (kuopuksen kanssa esimerkiksi esikoisen ajalta niiiin tuttuja rintaraivareita ei ole ollut ollenkaan), imetyksen luonteva kehityskaari tähän päivään asti (kaikki on mennyt ”kuin itsestään”), rintamaidon ylivertaisuus muuhun ravintoon nähden ja imetyksen helppous (eipä ole tarvinnut maitopurkkeja raahata mukana eikä keitellä ja putsata tuttipulloja). Suurin tekijä pitkään imetykseen minun kohdallani on kuitenkin kuopuksen suolistoallergiat. Kuten allergologimmekin kanssa olemme puhuneet, vasta nyt hän alkaa olla niin laajoissa ruuissa kiinni, että olisi edes hitusen järkevää harkita imetyksen lopettamista. Toki, olisihan hän pärjännyt ilman maitoani jo jonkin tovin, mutta vesi, kalkkitabletti, bataatti ja kana eivät kuulosta kovin kivalta yksivuotiaan kokonaisravinnolta, jos vertaa siihen, mitä kaikkea hyvää äidinmaidosta saa. Edelleenkään kuopuksemme suolisto ei kestä lehmämaitoa, mutta muuten ravinteita tulee sen verran eri lähteistä, että imetyksen loppumiselle ei olisi esteitä. 

Oli imetysdieettiä tai ei, lapsentahtisuus on yksi minun periaatteeni imetyksessä, joten en ala riuhtomaan lasta nyt rinnasta irti, vaan seuraan, miten hän itse vierottaa itsensä, tai: jos minua alkaa ahdistamaan jo pitkään kestänyt maitosidos lapseeni, mietin itse lopettamista kokonaistilannetta samalla arvioiden. En tiedä, miten kauan olisin imettänyt tai imettäisin nyt kuopustani, jos minulla ei olisi ollut tällaista hänen allergioistaan johtuvaa dieettiä. Tällä hetkellä dieetti ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma (toisin kuin esikoisen kanssa imetysdieetillä kaipasin enemmän monipuolisempaa ruokaa). Myöskään imetys, kaksivuotiaankaan, ei ole minulle mikään ongelma. Älkää te muutkaan tehkö siitä sellaista.