Kymmenen vuotta sitten isäni kuoli ja poikani syntyi

Tässä elokuussa isäni olisi täyttänyt 77 vuotta. Hän kuitenkin menehtyi 67 vuotiaana, elokuisena iltana. Kun kuulin kuolemasta, sylissäni oli kolmen päivän ikäinen vauva, meidän nyt kymmenen vuotias poika. Olin ollut synnyttämässä sairaalan toisella puolella, kun isäni kamppaili hengestään toisella puolella sairaalaa. Ennen synnytykseen lähtöä iloitsimme, että isäni pääsi vihdoin häntä helpottavaan isoon leikkaukseen. Hän ei kuitenkaan leikkauksesta toipunut vaan hänen kuntonsa romahti pian sen jälkeen.

Olin nukkunut yhden yön vauvani kanssa kotona, kun äitini soitti, että nyt lähdetään katsomaan viimeistä kertaa isääni. Jätin vastasyntyneen sairaalan sääntöjen mukaan kotiin isänsä kanssa ja lähdin maitoa valuvin rinnoin suoraan syntymän tunnelmista kuoleman tunnelmiin. Noin sekaisin tuntein en elämäni aikana koskaan olekaan ollut kuin tuona hetkenä. Muistan isäni elottomat harmaat kasvot, hengityskoneen pöhinän, sairaalan kuivan ilman ja lääkärin toivottomat sanat. Siinä katsoin isääni ja tiesin, että kuolema on jo lähellä. Samaan aikaan koko kehoni huusi vauvan luokse pitämään elossa tuota pientä ihmeellistä nyyttiä.

Illalla iltapala jäi puoliksi syömättä, kun keittiön pöydän ääressä sain pelätyn puhelun äidiltäni. Isäni oli juuri nukkunut pois.

Tuo vuosi 2013 on lähinnä sumun varjostama. Sumun seasta muistan valopilkkuja, kun hoidin vauvaani – pientä ihmistä, joka piti minut tuossa hetkessä elämässä kiinni. Vauvasta on kasvanut rauhallinen, viisas  ja joka tilanteessa minun puolia pitävä poika, johon minulla on erityisen syvä ja tunteikas yhteys. Vauvavuoden aikana yön pimeinä ja itkuisina öinä hän kuuli minun juttelut isälleni. Poikani vaatteet kastuivat minun kyynelistä, kun heijasin häntä uneen sylissäni samalla, kun katselin tähtitaivasta verhottomasta ikkunasta ja mietin elämän haurautta. Vauva kuuli jokaisen henkäykseni ja pikkuhiljaa vauvan hymyn kaaret suupielissä saivat lohduttoman itkuni muuttumaan edes hetkeksi hymyksi suullani.

Kärsin tuona vuonna ja sen jälkeen terveysongelmista, joita korjailin pitkään. Kehoni ei ollut osannut levätä tarvittavalla tavalla synnytyksen jälkeen, vaan jatkuva stressi sekä isäni kuolemasta aiheutuneen shokin seurauksena, mutta myös vauvan ja esikoisen allergioiden, refluksien ja astmojen aiheuttamien vaikeuksien seurauksena oli keholleni liikaa.

Osaan toki nyt kertoa monta vinkkiä itselleni (ja muille samassa tilanteessa oleville),  että miten olisi ollut parempi toimia. Lepoani ja surun käsittelyä vaikeuttavia asioita oli monia. Rakkaat äitini ja siskoni eivät tietenkään pystyneet tukemaan yhtään enempää, sillä heillä oli molemmilla oma suru surettavanaan. Ystäviltä tuskin pyysin suoraan apua, sillä tuolloin yritin kaikkeni selvitä kaikesta mentaliteetilla ”minä kyllä pärjään”. Nyt tiedän itse, että jos ystäväni kohtaavat tällaisen tilanteen, niin pyrin kaikkeni tukemaan häntä, sillä yhdistelmä vauvavuosi ja läheisen kuolema on yllättävän rankka. Tiedän, että oman kehon vointiin olisi kannattanut pysähtyä aiemmin. Sain paniikkikohtauksia, itkin aluksi päivät ja yöt ja esimerkiksi kilpirauhasarvoni romahtivat.

Tästäkin ajasta selvittiin ja nyt olen toipunut lähes kaikista terveyshaasteista. Suru ei ole enää voimakas paino rinnassa, vaan kevyesti aaltoileva kaipaus joskus enemmän, joskus vähemmän läsnä. Se, mikä oli tämän yhteensattuman tarkoitus, on vielä osakseen ratkomatta, mutta senkin aika ehkä tulee. Harmittava asia lasteni ja heidän Papan kannalta on se, että yhteistä aikaa heillä ei juurikaan ollut. Esikoinen kerkesi kolme vuotta tutustua isääni. Muut joutuvat tyytymään tarinoihin ja kuviin Papasta. Surullista käsiteltävää on lasten kanssa tuottanyt myös se seikka, että toiselta puolelta sukua Pappa ei ole tekemisissä lasten kanssa, vaikka voisi, kun hän kuitenkin on elossa. Hän on vain valinnut olla erossa lapsista. Toiselta Papalta, isältäni, yhdessäolo ei enää onnistuisi, vaikka hän olisi sitä niin kovasti halunnut. Häneltä vietiin siihen mahdollisuus. Näitä asioita on ollut raastavaa puhua lasten kanssa, mutta toisaalta tällainen vääryyden tunne tämän asian suhteen on opettanut nauttimaan entistä enemmän niiden ihmisten seurasta, jotka oikeasti haluavat olla lapsille läsnä.

Ihania hetkiä siis teille, joilla on itsellä vielä Pappa elossa, tai jotka saavat katsella omien lasten ja heidän isoisän upeaa suhdetta! Oletan, että se on sukupolvien jatkumossa tärkeä suhde. Toivon, että kerrotte arvostuksenne läsnäoleville isoiseille, jos teidän perheessä sellaisia on. Minä lähetän ajatuksia usein isälleni – ja mikä ihaninta, tunnen isäni läsnäolon silloin tällöin erittäin vahvana. Oli se sitten kuvitelmaa tai ei, että hän on täällä edelleen meidän joukossamme, niin minulle se on toden tuntuista.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: