…ja synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä
punnertamassa. Jeap, it´s me! Tästä aiheesta minun on pitänyt jo
kauan kröhöm kaksi vuotta kirjoittaa, sillä näistä liikuntajutuista
minulta tasaisin väliajoin kysellään. Eli nyt muutama miete siitä,
miten minä liikuin tuossa siunatussa virtahepotilassa ja sen jälkeen.

Liikunta on jo pitkään ollut yksi tärkeimpiä intohimojani.
Harrastus numero yksi, tuulettumisikkuna, stressinpurkutapa ja oma rauha. Ennen jälkikasvua viikon liikuntakertani olivat keskimäärin jotain viiden
tietämillä, lasten jälkeen nollan ja neljän välillä.
Luonnollisesti liikunta siirtyi pallomaha-aikaan ja siitä myös vauva-aikaan, sellaisena muotona kun se vain tuntui hyvältä ja
silloin, kun se oli minulle aikataulullisesti mahdollista. Miten siis
liikuin?

Molemmat raskaudet olivat puoleen väliin asti todella voimakkaita
pahoinvoinnin ja väsymyksen aikoja. Siitä huolimatta halusin pitää
liikkumisesta kiinni, sillä tuntui, että sain kehoni
liikuttamisesta enemmän virtaa kuin mitä se otti. Jos en liikkunut
ollenkaan, tuntui, että lihasjumiprosenttini nousi sataan ja päästä
varpaisiin ulottuva rautakanki olisi saanut pari uutta kankea
kaverikseen. Jos satuin pääsemään lenkille oikeaan aikaan
päivästä (eli silloin, kun pahoinvointi oli kaikista vähäisin),
saatoin hölkätä. Alkuraskauksissa taisin vetäistä muutaman
HIITinkin. Ihan viimeisinä kuukausina ei tehnyt enää mieli
hölkkäillä, mutta melko pitkälle viikoissa kuitenkin otin myös
niitä nopeampia askelia. Mutta se, mitä hölkkää enemmänkin
tein, oli kävely. Toki kovin pitkiä lenkkejä ei pystynyt tekemään pois
vessanläheisyydestä… Ja viimeiset kolme kuukautta lenkit (ja oikeastaan kaikki arkikävelytkin) tuli
tehtyä SI-vyön kanssa. Liitoskivut olivat valtavat ilman ko. vyötä (varsinkin ensimmäisessä raskaudessa).
Se kapistus oli kerrassaan pelastus!

Jumpat ja raskausaika sopivat minun tapauksessani hyvin yhteen!
Okei, kova jumppaleidi en ole koskaan ollutkaan, mutta ne muutamat
jumpat, joissa kävin säännöllisen epäsäännöllisesti, pidin edelleen mukana kuvioissa. Synnytykseen
asti kävin joogassa, pilateksessa ja tanssitunneilla. Kaikilla
tunneilla tein omia versioita niistä liikkeistä, mitkä eivät
tuntuneet hyviltä (ja toki ohjaajat auttoivat sopivien liikkeiden
löytymisessä). Tanssitunneilla hypyt jäivät viimeisinä
kuukaisina väliin, mutta muuten pysyin hyvin menossa mukana. 

Salitreeni – oma liikuntasuosikki numero yksi – sisältyi läpi raskauden liikuntakalenteriini. Ensimmäisessä
raskaudessa tein jalkatreenin synnykseenlähtöpäivänä ja toisessa
raskaudessakin raudat kolisivat edellisenä päivänä ennen
sairaalaan lähtöä. Salilla käymisessä, kuten kaikessa muussakin
raskauden aikaisessa liikunnassa tärkein kriteerini oli oma
tuntemus. Luotin täysin siihen, että ne liikkeet, jotka
tuntuivat hyviltä, olivat hyväksi. Olin tottunut ennen raskautta
ns. kovaan treeniin, joten jatkoin samojen liikkeiden parissa ja toki
ulkopuolisen silmin välillä kai melko rankastikin treenaten.
Kuitenkaan maksimaalisia suorituksia en jaksanut tehdä, eikä tehnyt
kertaakaan mieli vetää itseään aivan uuvuksiin muussakaan mielessä. Painomäärät
tippuivat luonnollisesti alaspäin sitä mukaa, kun omaa painoa
kertyi… Alavartaloon kohdistuvat liikkeet karsiutuivat tietysti eniten
ja jäljellejääneiden liikkeiden liikeradat suppeutuivat enemmän kuin ylävartaloon kohdistuvissa
liikkeissä. Jatkuva närästys tiputti myös joitakin liikkeitä suosikeistani pois…

Raskauduttuani otin kunnolla selvää raskauden aikaisista
liikuntasuosituksista. Ne olivat kuitenkin osittain melko
ristiriitaisiakin, joten päätin luottaa täysin omiin tuntemuksiini
ja terveeseen järkeen. Uskalsin tehdä vahvasti omien fiilisteni
mukaisesti myös sen takia, että sain tukea ja ammatillista
näkemystä myös mieheltäni (jolla on fysioterapeutin ja personal
trainerin koulutus ja intohimona treenaus). En siis seurannut
sykettäni, vaan annoin kehoni kertoa, mihin jaksan ja mihin en. En
kieltänyt itseltäni mitään liikettä, vaan luotin siihen, että liike tuntuu epämukavalta, jos se on huonoksi, ja silloin sitä ei pidä tehdä.

Päinmakuulla tehtäviä liikkeitä en
tietenkään tehnyt enää siinä vaiheessa, kun kasvanut maha yhtään tuntui
maatessa. Leuanveto ja kaikki yksi jalka kerrallaan tehtävät liikkeet (kuten
askelkyykky) tuntuivat huonoilta – niitä en tehnyt ollenkaan.
Selkämakuulla tehtävät liikkeet saivat mahan kasvaessa olon yököttäväksi, joten
esimerkiksi peruspenkki vaihtui vinopenkkiin. Perusmaastaveto ei
tuntunut hyvältä, joten se vaihtui rack-vetoon ja niin edelleen. Hyvin
sain kuitenkin sovellettua jokaiselle lihasryhmälle toimivat liikkeet!

Tietysti aina, kun treenaa, suoritustekniikka ja kehonhallinta
ovat tärkeitä juttuja, mutta raskausaikana niihin pitää
kiinnittää erityisesti huomiota! Raskaus kun löystyttää
nivelsiteitä ja kun keskivartalon tuki vähenee, on oltava varma,
että osaa tehdä liikkeet oikein ja turvallisesti. Minä tein
myös vapailla painoilla liikkeitä raskauden loppuun asti, koska olin varma
tekemisistäni. Kuitenkin aina, jos vähänkään epäilin, ettei
liike olisi hallittu tai hyväksi, en tehnyt sitä. En myöskään
aloittanut mitään uutta urheilumuotoa enkä viilannut tuttuja
urheilumuotoja (tietenkään) totuttua rankemmiksi.

Ensimmäinen synnytys oli järkyttävän kivulias, mutta sain ”vain” kolme tikkiä. Toinen synnytys meni huomattavasti mukavammin (jos tuota termiä voi synnytyksestä käyttää…), ja selvisin ilman tikkejä. Verta en menettänyt eikä ollut muutakaan komplikaatiota. Molempien synnytysten jälkeen pääsin kotiin yhden yön sairaalassa vietettyäni, ja jo seuraavana päivänä himpsaisin salille yläkroppaa treenaamaan. Koska teki mieli. Muutamien päivien päästä teinkin jo kevyesti myös alakroppaa. Ja ihan hyvältä tuntui sekin. Kävelyt tulivat kuvioon tietenkin vaunulenkkien muodossa, ja tanssitunneille myös astelin kevyesti heilumaan aika pian. Kyllä, ennen lopputarkastusta. Joogaan ja pilatekseen ei tehnyt mieli mennä ennen kuin oman vartalon synnytysosasto oli täysin kuivilla synnytyksestä…  

Olisin voinut jäädä kotiin koko raskauden ajaksi. Olisin voinut olla lainkaan urheilematta. Olisin voinut vain valittaa. Olisin voinut olla ylivarovainen ja totella kaikkia mahdollisia neuvoja liittyen raskauteen ja sen jälkeiseen aikaan (ja siis olla tekemättä mitään). Mutta päätin toisin. Mieleni tarvitsee liikuntaa ja hyvinvointini yksi perusasioista on liikunta. Ennen raskauksia en suunnitellut muuta kuin että liikun oman fiilikseni mukaan, enkä osannut kuvitella liikkuvani raskausaikana niin aktiivisesti ja niin samalla tavalla kuin ennen raskautta. Mutta niin se vain luonnollisesti meni.

En antanut minkään ”tekosyyn” nujertaa liikkumisintoani. En jättänyt liikuntaa vain, koska olen raskaana (en siis automaattisesti pistänyt kuntosalijäsenyyttäni jäihin enkä heittänyt lenkkikuteita varastoon – en raskauden aikana enkä raskaudesta palautuakseni). En jättänyt liikuntaa, koska oksetti (kävin oksentamassa siellä, missä oksetti). En jättänyt liikuntaa, koska närästi (popsin Rennietä niin usein, kun terkkari sen minulle salli). En jättänyt liikuntaa, koska väsytti (tein hiljempaa, kevyemmin ja lyhyemmin). En jättänyt liikuntaa, vaikka tiesin kohtaavani yhdet raskaudenaikaiset voimakkaat yökkäysrefleksien aiheuttajat suurella todennäköisyydellä (salilla hiki ja kadulla etanat. Annoin refleksin tulla ja mennä ja vaihdoin paikkaa.). Siltikään, en ottanut liikunnasta mitään paineita (kuten en ole koskaan ottanutkaan) enkä suunnitellut tiettyä treenimäärää viikkoon. Liikuin sen verran, kun tuntui hyvältä ja niillä muodoilla, kun tuntui hyvältä. Joskus tuli enemmän taukoa, mutta pääsääntöisesti viikottain kuitenkin liikuin.

Siinä liikuntakertomustani noilta ajoilta. Jätetään toisiin kertoihin sitten ne kertomukset, jotka koskevat tätä arkea kahden lapsen kanssa viimeisen puolen vuoden, vuoden ajalta… Terkuin tyyppi, jolle tuli taaaas kuukauden tauko treenaamiseen. Hups. Onhan se huvittavaa, että minun urheilutaukoni syyt ovat jotain ihan muuta kuin ne naisten perinteiset syyt, raskaus ja synnytys.

Sain kunnian päästä osallistumaan oh niin viisaiden Jari Sinkkosen ja Laura Korhosen uuden kirjan (Pulassa lapsen kanssa) julkkareihin ihanan Jasminen kanssa. Tunnin tilaisuus ja pieni kirjan pläräily synnytti päähäni ajatusten villin virran. Jaan teille nyt yhden simppeleimmistä, mutta toimivimmista Sinkkosen ajatuspohjista. Ja tämä ei, valitettavasti kyllä, ole nykyään itsestäänselvyys kaikille. Uskallan väittää, että meillä tämä periaate on itsestään selvyys kaikessa elämisessämme, mutta kertaus ei tietenkään ole pahitteeksi koskaan. 

Kun parisuhteessa on ongelmia, älä mene nettiin valittamaan ongelmistanne tai varaamaan parisuhdeterapiaa, vaan mene puolisosi lähelle, ota kädestä kiinni, katso silmiin, ja kysy, mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.

Kun sinulla itselläsi on ongelmia, älä mene nettiin tekemään diagnoosia ongelmistasi, vaan pysähdy, mieti ja havainnoi itseäsi; kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinä voit.

Aidot kohtaamiset, toisen lähelle tulemiset sekä toisen (myös oman itsen) syvällinen kuuntelu ja ymmärtäminen ei aina ole helppoa. Mutta tavoiteltavaa se on. Minun mielestäni se on se juttu elämässä. Joskus vaan todellisuuden rajat hämärtyvät, ja siitä oikeasta elämästä vieraantuu, syystä tai toisesta. Silloin niitä ratkaisuja ongelmiin on vaikea nähdä. Ne ovat liian lähellä. Omien ja oman perheen ongelmien ratkominen on helppoa ulkoistaa, no, esimerkiksi juuri netille, mutta ihan ensiksi kannattaa kokeilla sitä ihan itse. Katsoa, mihin hyvä keskustelu sekä yhdessä oleminen ja tekeminen voivat johtaa. Se voi kuin itsestään johtaa ongelmien ratkaisuun. Ja jos ei johda, kannattaa pyytää tukea, apua ja mielipiteitä myös lähipiiriltä. Se toimiva lähipiirikin kun on Sinkkosenkin mielestä todella tärkeä asia lapseen liittyvien ongelmien ratkomisen kannalta.