Laskettuna päivänä salilla kyykkäämässä…
punnertamassa. Jeap, it´s me! Tästä aiheesta minun on pitänyt jo
kauan
minulta tasaisin väliajoin kysellään. Eli nyt muutama miete siitä,
miten minä liikuin tuossa siunatussa virtahepotilassa ja sen jälkeen.
Harrastus numero yksi, tuulettumisikkuna, stressinpurkutapa ja oma rauha. Ennen jälkikasvua viikon liikuntakertani olivat keskimäärin jotain viiden
tietämillä, lasten jälkeen nollan ja neljän välillä.
Luonnollisesti liikunta siirtyi pallomaha-aikaan ja siitä myös vauva-aikaan, sellaisena muotona kun se vain tuntui hyvältä ja
silloin, kun se oli minulle aikataulullisesti mahdollista. Miten siis
liikuin?
pahoinvoinnin ja väsymyksen aikoja. Siitä huolimatta halusin pitää
liikkumisesta kiinni, sillä tuntui, että sain kehoni
liikuttamisesta enemmän virtaa kuin mitä se otti. Jos en liikkunut
ollenkaan, tuntui, että lihasjumiprosenttini nousi sataan ja päästä
varpaisiin ulottuva rautakanki olisi saanut pari uutta kankea
kaverikseen. Jos satuin pääsemään lenkille oikeaan aikaan
päivästä (eli silloin, kun pahoinvointi oli kaikista vähäisin),
saatoin hölkätä. Alkuraskauksissa taisin vetäistä muutaman
HIITinkin. Ihan viimeisinä kuukausina ei tehnyt enää mieli
hölkkäillä, mutta melko pitkälle viikoissa kuitenkin otin myös
niitä nopeampia askelia. Mutta se, mitä hölkkää enemmänkin
tein, oli kävely. Toki kovin pitkiä lenkkejä ei pystynyt tekemään pois
vessanläheisyydestä… Ja viimeiset kolme kuukautta lenkit (ja oikeastaan kaikki arkikävelytkin) tuli
tehtyä SI-vyön kanssa. Liitoskivut olivat valtavat ilman ko. vyötä (varsinkin ensimmäisessä raskaudessa).
Se kapistus oli kerrassaan pelastus!
Okei, kova jumppaleidi en ole koskaan ollutkaan, mutta ne muutamat
jumpat, joissa kävin säännöllisen epäsäännöllisesti, pidin edelleen mukana kuvioissa. Synnytykseen
asti kävin joogassa, pilateksessa ja tanssitunneilla. Kaikilla
tunneilla tein omia versioita niistä liikkeistä, mitkä eivät
tuntuneet hyviltä (ja toki ohjaajat auttoivat sopivien liikkeiden
löytymisessä). Tanssitunneilla hypyt jäivät viimeisinä
kuukaisina väliin, mutta muuten pysyin hyvin menossa mukana.
raskaudessa tein jalkatreenin synnykseenlähtöpäivänä ja toisessa
raskaudessakin raudat kolisivat edellisenä päivänä ennen
sairaalaan lähtöä. Salilla käymisessä, kuten kaikessa muussakin
raskauden aikaisessa liikunnassa tärkein kriteerini oli oma
tuntemus. Luotin täysin siihen, että ne liikkeet, jotka
tuntuivat hyviltä, olivat hyväksi. Olin tottunut ennen raskautta
ns. kovaan treeniin, joten jatkoin samojen liikkeiden parissa ja toki
ulkopuolisen silmin välillä kai melko rankastikin treenaten.
Kuitenkaan maksimaalisia suorituksia en jaksanut tehdä, eikä tehnyt
kertaakaan mieli vetää itseään aivan uuvuksiin muussakaan mielessä. Painomäärät
tippuivat luonnollisesti alaspäin sitä mukaa, kun omaa painoa
kertyi… Alavartaloon kohdistuvat liikkeet karsiutuivat tietysti eniten
ja jäljellejääneiden liikkeiden liikeradat suppeutuivat enemmän kuin ylävartaloon kohdistuvissa
liikkeissä. Jatkuva närästys tiputti myös joitakin liikkeitä suosikeistani pois…
liikuntasuosituksista. Ne olivat kuitenkin osittain melko
ristiriitaisiakin, joten päätin luottaa täysin omiin tuntemuksiini
ja terveeseen järkeen. Uskalsin tehdä vahvasti omien fiilisteni
mukaisesti myös sen takia, että sain tukea ja ammatillista
näkemystä myös mieheltäni (jolla on fysioterapeutin ja personal
trainerin koulutus ja intohimona treenaus). En siis seurannut
sykettäni, vaan annoin kehoni kertoa, mihin jaksan ja mihin en. En
kieltänyt itseltäni mitään liikettä, vaan luotin siihen, että liike tuntuu epämukavalta, jos se on huonoksi, ja silloin sitä ei pidä tehdä.
Päinmakuulla tehtäviä liikkeitä en
tietenkään tehnyt enää siinä vaiheessa, kun kasvanut maha yhtään tuntui
maatessa. Leuanveto ja kaikki yksi jalka kerrallaan tehtävät liikkeet (kuten
askelkyykky) tuntuivat huonoilta – niitä en tehnyt ollenkaan.
Selkämakuulla tehtävät liikkeet saivat mahan kasvaessa olon yököttäväksi, joten
esimerkiksi peruspenkki vaihtui vinopenkkiin. Perusmaastaveto ei
tuntunut hyvältä, joten se vaihtui rack-vetoon ja niin edelleen. Hyvin
sain kuitenkin sovellettua jokaiselle lihasryhmälle toimivat liikkeet!
ovat tärkeitä juttuja, mutta raskausaikana niihin pitää
kiinnittää erityisesti huomiota! Raskaus kun löystyttää
nivelsiteitä ja kun keskivartalon tuki vähenee, on oltava varma,
että osaa tehdä liikkeet oikein ja turvallisesti. Minä tein
myös vapailla painoilla liikkeitä raskauden loppuun asti, koska olin varma
tekemisistäni. Kuitenkin aina, jos vähänkään epäilin, ettei
liike olisi hallittu tai hyväksi, en tehnyt sitä. En myöskään
aloittanut mitään uutta urheilumuotoa enkä viilannut tuttuja
urheilumuotoja (tietenkään) totuttua rankemmiksi.
En antanut minkään ”tekosyyn” nujertaa liikkumisintoani. En jättänyt liikuntaa vain, koska olen raskaana (en siis automaattisesti pistänyt kuntosalijäsenyyttäni jäihin enkä heittänyt lenkkikuteita varastoon – en raskauden aikana enkä raskaudesta palautuakseni). En jättänyt liikuntaa, koska oksetti (kävin oksentamassa siellä, missä oksetti). En jättänyt liikuntaa, koska närästi (popsin Rennietä niin usein, kun terkkari sen minulle salli). En jättänyt liikuntaa, koska väsytti (tein hiljempaa, kevyemmin ja lyhyemmin). En jättänyt liikuntaa, vaikka tiesin kohtaavani yhdet raskaudenaikaiset voimakkaat yökkäysrefleksien aiheuttajat suurella todennäköisyydellä (salilla hiki ja kadulla etanat. Annoin refleksin tulla ja mennä ja vaihdoin paikkaa.). Siltikään, en ottanut liikunnasta mitään paineita (kuten en ole koskaan ottanutkaan) enkä suunnitellut tiettyä treenimäärää viikkoon. Liikuin sen verran, kun tuntui hyvältä ja niillä muodoilla, kun tuntui hyvältä. Joskus tuli enemmän taukoa, mutta pääsääntöisesti viikottain kuitenkin liikuin.
Pieni muistutus jokaiselle
Kun lapsen kanssa on ongelmia, älä mene nettiin etsimään tietoa siitä, mikä häntä vaivaisi, vaan ota lapsi syliin ja kysy, mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.