Hae
Emmi Anniina

Kokemuksia tukiperheenä olemisesta

tukiperhe

Millaista on olla tukiperhe? Miten lapset ovat ottaneet tukiperhelapset osaksi arkea? Miten yhdistää vauvavuosi ja tukiperheily? Mikä on ollut kivointa? Entä haastavinta? Kenelle tukiperhetoimintaa voisi suositella? Näihin ja vähän muihinkin kysymyksiin vastaukset tässä postauksessa!

Tukiperheeksi hakeutuminen

Me olemme verkostotukiperhe eli me olemme tunteneet tukiperhelapset jo ennen tukiperheeksi tuloa. Tukiperheen äidin kanssa olemme olleet kavereita jo vuosia ja minä olen hoitanut tukiperhelapsia yhteensä monta kymmentä päivää ennen tukiperheeksi tuloa. Tukiperheen lasten äidin kanssa tuli kerran puheeksi, että he ovat jo hyvän tovin jonottaneet tukiperhettä, mutta jono ei ole juuri edennyt mihinkään. Minä puolestani sanoin, että olemme harkinneet tukiperhetoimintaa. Olimme siis aika lailla heti match! Verkostoperheeksi päästään, kun tietenkin molempien osapuolten suostumusten lisäksi sosiaalityöntekijät ovat tehneet haastattelut ja tukiperhevanhempien taustat on selvitetty rikosten osalta.

Koska me tunsimme lapset hyvin jo etukäteen, tukiperheeksi hyppääminen kävi helposti. Meillä on täysi luottamus lasten äitiä kohtaan. Kasvatusideologiamme kohtaavat lasten äidin kanssa ja olemme käyneet tarkat keskustelut esimerkiksi lasten näkymisestä somessa, sillä molemmat me lasten äidin kanssa päivitämme somea aktiivisesti. Tiesimme myös, että meidän lapset ja tukiperhelapset tulisivat toimeen loistavasti, joten senkään suhteen huolia ei ollut. Olin myös aika varma siitä, että osaisin sosiaalialan ammattilaisena kohdata lasten erilaiset tilanteet, tunteet ja ongelmatkin suhteellisen hyvin, erilaisuus ei pelottanut. Kaikinpuolin tukiperheeksi tuleminen tuntui helpolta, mutta tiedän, että monessa tapauksessa näin ei välttämättä ole.

Tukiperheenä oleminen

Tukiperheenä oleminen on aika lailla sellaista, kuin sen kuvittelinkin olevan. Se on vauhdikasta, iloista, tunteikasta ja kivaa. Tosi meneväistä meillä tukiperheviikonloput ovat, kuten varmasti voi olettaa olevankin, kun talossa on kuusi lasta 😉 Välilä tulee nahikointia ja kinastelua, mutta niin tulee meidän omienkin lasten kesken, joten se kuuluu asiaan. Oikeastaan näen vain hyvänä asiana sen, että tukiperhelapset uskaltavat näyttää tunteensa meidän talossa! Meillä nauretaan, jutellaan, hassutellaan ja kyllä myös itkuja ja harmituksia on koettu.

Tukiperheenä otamme tukiperhelapset kerran kuukaudessa viikonlopun ajaksi ja tämän lisäksi kymmenen päivää vuodessa voimme ottaa lapsia lomailemaan kanssamme. Tukiperheen ei ole tarkoitus järjestää mitä erityisiä ohjelmanumeroita lapsille, vaan normaali arki riittää.

Tukiperhetoiminnan hyvät puolet

Tukiperhetoiminnassa on monia hyviä puolia. Meille on tärkeää tehdä hyväntekeväisyyttä – ja koen, että tämä on hyvin lähellä sitä. On niin ihana tunne, kun tiedän, että meidän toiminnan avulla annamme yksinhuoltajalle aikaa ladata akkuja ja viettää lapsetonta aikaa säännöllisesti. Tukiperhe saa pienen korvauksen päivistä, jotka lapset viettävät tukiperheessä, mutta korvauksilla katetaan lähinnä ruokakulut ja muut pienet ostokset ja menot eli varsinaista palkkaa ei tukiperhetyöstä saa. Myös matkakuluja katetaan 100 kilometrin säteellä silloin, kun haetaan ja tuodaan lapsia kotoa. Tukiperhetoimintaa ei siis rahan takia voi tehdä, vaan vain, jos tahtoo tehdä hyvää ja saa hyvän mielen auttamisesta ja jos rakastaa lasten kanssa touhuamista.

Hyviä puolia on auttamisen lisäksi monia muitakin. Tukiperhelapset rikastavat perhe-elämää. Kyllähän meidän neljä omaakin lasta pitävät hienosti monipuolisesta elämästä huolta, mutta tukiperhelapset tuovat oman kivan mausteensa perheeseen. On ollut hienoa nähdä, miten omat lapset ja tukiperhelapset lähentyvät kerta kerralla ja muuttuvat jatkuvasti enemmän sisaruksellisiksi. Luulen, että lapset tulevat aina tavalla tai toisella pitämään yhteyttä toisiinsa. Elämän kannalta ajateltuna isoissa ryhmissä toimiminen antaa suunnattoman paljon kasvun mahdollisuuksia lapsille.

tukiperhe

Vaikka meillä on neljä lasta, tykkäävät lapset omien sisarusten lisäksi leikkiä kavereiden kanssa – ja tukiperheviikonloppuina heillä on kaverit jatkuvasti läsnä. Yleensä he siis odottavat tukiperheviikonloppuja innolla. Ensimmäisen kerran lapset taisivat leikkiä yhdessä viisi vuotta sitten, joten he tunsivat hyvin jo ennen tukiperheeksi ryhtymistä. Luulen, että tällainen verkostoperhemuoto on yleensä ihanteellinen ja toimiva vaihtoehto, vaikka toki normaalihaunkin kautta varmasti hommat voi saada toimimaan erittäin hyvin.

Tukiperhetoiminnan haasteet

Haasteita tukiperhetoiminnassa meillä on ollut vähemmän. Muutama tulee kuitenkin mieleen. Me olemme hyvin spontaaneja suunnitelmiemme suhteen ja tietenkin tukiperheviikonloppuina voi olla vähemmän spontaaneja esimerkiksi ystäviemme kivojen tapaamisehdostuten tai muiden menojen suhteen. Kaikkialle ei voida mennä kuuden lapsen kera, mutta onneksi paljon voidaan tehdä ja moniin paikkoihin mennä. Haasteita saattaa ilmetä hieman myös silloin, jos joku omista lapsista on enemmän huomionkipeä kuin yleensä. Siksi tukiperheviikonloppuihin on hyvä varautua ennalta ja varmistaa, että kaikki lapset ovat saaneet tarpeeksi huomiota meiltä vanhemmilta ennen kuin tukiperhelapset saapuvat.

Tukiperhetoiminta on säännöllistä ja siihen on osattava sitoutua – toki, jos se alkaa tuntua taakalta, kaikilla osapuolilla on täysi oikeus se keskeyttää milloin vain. Sitoutumisen suhteen meillä ei ole ollut haasteita, vaikka onkin vauva tullut taloomme tässä tukiperheenä olon aikana. Kuitenkin, elämäntilanteet vaihtelevat paljonkin, ja kannattaa olla rehellinen itselleen omista voimavaroistaan. Tukiperheenä olon tulee olla kivaa, ei voimia syövää. Myös tukiperhelasten kannalta on aina hyvä asia, että vanhemmat ovat voimissaan, ei uupuneita. Koen tärkeänä myös sen, että tukiperheen vanhemmat ovat molemmat 100% mukana toiminnassa, jotta vastuu isosta lapsilaumasta jakaantuu mahdollisimman tasaisesti.

Mitä suunnitelmia tulevalle?

Meillä ei ole tarkoitus laajentaa tukiperhetoimintaa tämän isommalle. Haluamme jakaa voimavaramme omille sekä jo todella tärkeiksi ja rakkaiksi muodostuneille kahdelle tukiperhelapselle. Tiedän kuitenkin perheitä, joissa eri viikonloppuina käy eri tukiperhelapset, se on siis mahdollista.

Minulta kysyttiin kysymyksiä liittyen lasten valintaan, mutta niihin en osaa vastata satavarmaksi, sillä verkostoperheenä sellaisia valintoja ei tarvinnut tehdä. Mutta muistelen katselleeni joskus hakemuslappuja – ja kyllä sieltä sai toivoa lapsia ainakin silloin iän ja sukupuolen suhteen. Minulta kysyttiin myös, että kuinka nuori saa nuorin oma lapsi olla. Minun käsitykseni on , että ei ole väliä, vaan pikemminkin ne vanhempien voimavarat sanelevat enemmän.

tukiperhe

Tätä tekstiä voisi paisuttaa vielä paljonkin, mutta jätetään tämä vielä luettavan mittaiseksi. Jos jotakin kysyttävää jäi tämän asian tiimoilta, niin jätä kommenttiin kysymys, niin jatketaan juttua siellä!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: IG @emmianniinajansson / FB @emmianniinablog

Lasten 24h tramppahaaste – miten se meni?

Meidän nelikuinen vauva

Näin piilotin raskauteni somessa

Voiko perfektionismiin kallella oleva kirjoitustapa olla este blogin kehitykselle?

bloggaaminen

Vain järkkärillä otettuja kuvia (tietenkin manuaalisesti säädettyjä, kuvanmuokkausohjelman kautta säädettyjä, tarkasti harkittuja kuvia!), moneen kertaan oikoluettuja tekstejä, vain pitkään mietintämyssyssä olleita aiheita, ei pelkkiä kuvapostauksia, tekstiä vähintään 400 sanaa,… Niin, voiko tällainen perfektionismiin kallella oleva kirjoitustapa olla este blogin kehitykselle? Voi, sanon minä kymmenen vuoden blogikokemuksella. Ainakin minun tapauksessani.

Kriteerini jarruttavat minua

Minulla kirjoittamisesta ja bloggaamisesta ei ole koskaan tullut ”pakollinen paha” eli olen koko tämän blogiurani ajan nauttinut täysillä kirjoittamisesta, valokuvaamisesta, yhteistöiden tekemisestä, blogipostausten kasaamisesta jne.. Mutta olen pitkään vetänyt blogia melko tarkoilla kriteereillä. Kun kriteerit ovat olleet niin tiukat kuin minulla on ollut ja resursseja (aikaa) kirjoittaa vähän, niin lopputulos on välillä ollut pitkiä taukoja tai tilanne, jossa ”mitä vain” ei viitsinyt julkaista, kun julkaisee tekstejä niin harvoin.

Tänä keväänä ja kesänä olen pyrkinyt pureutumaan syihin, jotka ovat kriteerieni taustalla ja olen yrittänyt ymmärtää itseäni paremmin kirjoittajana. Olen myös pyrkinyt vapautumaan turhista kriteereistä, jotta saisin tekstiä useammin ulos ja jotta eri aiheiden käsittely blogissa voisi lähteä vapaammin lentoon (jos on lähteäkseen). Haluan edelleen kehittyä bloggaajana, sillä rakastan tätä sivutyötäni! Koen, että tiukat kriteerini jarruttavat bloggaamista. Toisilla se saattaisi mennä toisin päin…? En tiedä, mutta luulen, että omalla kohdallani kriteereistäni vapautuminen ei kuihduttaisi blogia, vaan pikemminkin päin vastoin antaisi lisää vapauksia kirjoittaa.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa?

Tämä tarkoittaa sitä, että en pohdi enää kymmentä kertaa kaikilta mahdollisilta kanteilta, että kannattaako tästä ja tästä aiheesta nyt sitten kirjoittaa vai ei, ja mitä kaikkea haittaa tästä saattaa olla, jos tästä ja tästä aiheesta julkaisee tekstin. Luotan enemmän kirjoittamisen flowhun ja omaan intuitioon.

Pyrin sallimaan itselleni myös kännykkäkuvat blogissa ja IG:ssä. Mutta tämä prosessi on vielä täysin kesken. Koska tiedän, että osaan ottaa kivoja ja kauniita kuvia järkkärillä, niin on vaikea myöntyä ”vain” kännykkäkuviin, kun ne eivät ainakaan minun kohdallani omasta mielestäni yllä järkkäritasoisiksi (tosin olen kuullut kollegoiltani, että ei niillä oikeasti niin iso ero ole…).

bloggaaminen

Aion myös reippaammin kertoa ihmisille, jotka töistäni kysyvät, että olen Bloggaaja isolla B:llä. Hyvänen aika, olenhan minä tehnyt tätä jo kymmennen vuotta ja olen hienossa joukossa täällä Vaikuttajamedialla – kai se nyt sitten jostain kertoo! Eli en pienennä enää itseäni ”vähän bloggailen” -tyypiksi. Tällä en tietenkään tarkoita, että minulla olisi tarkoitus päästä mihinkään suosituimmat blogit -listoille, vaan vain sitä, että tämä nykyinen juttu riittää, kunhan vain teen tätä sydämellä ja intohimolla, en itseäni pienentäen.

En aio enää oikolukea tekstejäni kuin maksimissaan sen yhden kerran, jos sitäkään. Mitä väliä sillä on, vaikka välillä teksteistäni löytyisikin kirjoitusvirheitä!

bloggaaminen

Saatan jatkossa harkita saman kuvan käyttöä uudestaan jossain postauksessa. Tähän asti olen ollut melko ehdoton.

En kyylää niin tarkasti sanamäärää ja saatan sallia välillä itselleni pelkkiä kuvapostauksiakin…

Haluan teksteissäni arvostaa sitä, mikä teitä lukijoita kiinnostaa, mutta samalla sallin itselleni vapauksia kirjoitella jotakin ”en ole varma, miten tämä postaus otetaan vastaan” -tekstejä. Kuten olen aiemminkin kirjoitellut, niin kuulumispostauksien suhteen minulle tulee välillä tosi epävarma olo. En ole varma, jaksaako niitä kukaan lukea, mutta kyllä sitten ne tilastot kertovat kuitenkin, että lukijoita kiinnostaa. Eli kuulumispostauksia tulee taatusti jatkossakin ja kaikenlaisia muitakin juttuja liittyen yrittäjyyteen, vanhemmuuteen, kasvatukseen, opiskeluun, ruokaan, hyvinvointiin ja kulttuuriin…

Tällaisella suunnitelmalla siis jatkan bloggausta. Miltä kuulostaa? Meneekö tämä näin parempaan vai huonompaan suuntaan… ? 😀

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: IG @emmianniinajansson / FB: @emmianniinablog

Linkki upeaan, arvokkaaseen, tärkeään arvontaan: voittajalle kolme kuukautta Gubbe-palvelua!

Sometin joka päivä ja kirjoitin blogia säännöllisesti, mutta en kertonut raskaudestani. Miksi?

Blogini uusi aikakausi on alkanut!