Kun isi reissaa puolet kuukaudesta ulkomailla

Meidän perheen uudet työkuviot ovat puhuttaneet viimeisen puolen vuoden ajan kovasti meidän lisäksi meidän lähipiiriä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden miehet myös tekevät matkatyötä ja on ollut kiva jakaa syvemmin näitä uusia tuntemuksia heidän kanssaan. Ajattelin, että kirjoittelen tänne bloginkin puolelle tästä elämäntilanteesta, sillä tiedän, että reissuleskiä on monia ja ehkäpä tässä vaiheessa vertaistuki puolin ja toisin on aina hyväksi. Ajattelin tänään siis jakaa sitä kokemusta, miten lapset suhtautuvat isänsä reissutyöhön.

Kuopus ja isin reissutyö

Meidän pienin oli tasan vuoden silloin, kun mies aloitti työn, jossa hän reissaa noin joka toisen viikon ulkomaille. Kuopus reagoi mieheni poissaoloon takertumalla yhä enemmän minuun. Isiä vierastetaan matkan jälkeen muutama tunti välillä melko rankastikin. Ja pahimman vierastusvaiheen jälkeen hän kyllä suostuu olemaan isänsä sylissä, mutta edelleen ja aina äidin syliin halutaan kovemmin ja siinä viihdytään paremmin.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, kun reissutyö oli alkanut ja kun isä oli kotona, kuopus ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön öisin isänsä kanssa: vaipanvaihto, nenän niistäminen jne. kaikki olivat ihan yhtä huutoa. Tätä ei ollut aiemmin kertaakaan ennen reissutyötä. Myös vain äidin läheisyys rauhoittaa hänet yöllä hänen herätessään.

Koska kuopus ei oikein jaksa keskittyä skypepuheluihin, niin hän ei harmillisesti saa juuri irti mitään soitteluista. Puhumme toki muuten isistä aina, kun aihe on kotona ajankohtainen, mutta liikaa en tahdo vouhottaa isin poissaoloa, jotta pienelle ei tulisi vääriä olettamuksia siitä, milloin isi palaa kotiin takaisin. Hän kun on kova odottamaan ovella, jos on kuullut meidän puheista, että meille tulee esimerkiksi vieraita.

Kuopus on herkkäuninen ja reagoi vahvasti kaikkeen ympäristöstä tulevaan ääneen ja varsinkin oman kehon tilaan. Viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä hampaiden tekoa, ja voi että se näkyy öissä, phhuuuuuh! Silloin se myös näkyy luonnollisesti minun jaksamisessani, ja tämän kautta harmituksena siitä, että öitä ei ole kukaan minun kanssani jakamassa reissujen aikana. No, tämäkin helpottaa sitten ajan kanssa ja minä saan paremman jaksamisen yh-viikkoihini.

Keskimmäinen ja isin reissutyö

Keskimmäinen on meillä ihan isifani, siis niin fani kuin voi olla! Hän on niiiiiin isin poika! <3 Hän on meidän lapsista se, joka eniten kyselee (joka päivä, monta kertaa), että millon isi palaa kotiin ja laskee toiveikkaana öitä kohtaamiseen. Keskimmäinen ei kuitenkaan reagoi päivisin sen kummemmin kuin puheessaan vain. Illat ovat vaikeimpia, sillä hän kaipaa isäänsä kovasti viettämään iltasatuhetkeä, yhteistä läheisyyttä ja hierontahetkeä. Minä en kelpaa näihin puuhiin kovinkaan hyvin. Tämä on ollut meillä keskimmäisen kanssa se vaikein osuus. Edes skypettely juuri ennen nukkumaanmenoa ei ole ratkaissut asiaa. Tällaiset tilanteet harmittavat minua kovasti, mutta niin ne vaan täytyy elää ilta kerrallaan lasta ymmärtäen.

Vanhin ja isin reissutyö

No entäs se meidän koululainen? Hän on oikein reipas isin poissaolon aikana eikä juurikaan puheen tasolla kaipaa isiä kotiin. Hän onkin näyttänyt ikäväänsä miehen palattua suurella kiukulla. Ensimmäiset kolme kuukautta meni oikeastaan vain sillä reissusta tulon jälkeen yhden päivän isommalla kiukulla, mutta nyt viimeisen reilun kuukauden aikana esikoisemme on oirehtinut enemmänkin. Luulen, että ”alkuviehätys” erilaisesta elämäntilanteesta on kaikonnut ja todellisuus on iskenyt hänen tajuntaansa, ja hän tosissaan on ymmärtänyt ja kokenut, että isi on paljon, tosi paljon pois kotoa ja pois hänen läheltään.

Esikoisella on ollut hermo kireällä nyt paljon useammin ja käytös on muutenkin ollut riehakkaampaa ja kaaosmaistakin välillä. Tosin tähän samaan vaikeaan aikaan sijoittui myös jännitys koulun aloituksesta (tai jatkamisesta, mutta silti), ja jos varovaisesti uskallan kertoa, niin ehkä viimeisin viikko on ollut jo helpompi, kun kakkosluokka alkoi kivasti.

Kaikkeen tottuu

Tätä olen yrittänyt ajatella, että kaikkeen tottuu. Toki huonoihin juttuihin ei edes tahtoisi tottua, mutta kuten edellisissä teksteissäni olen tainnutkin kertoa, niin tällä hetkellä tuntuu, että tämä on kokonaisuudessaan oikea ratkaisu meidän perheelle juuri nyt. Vaikka se tuottaa paljon kipua, ikävää ja tuskaa myös lapsille.

En voi mistään tietää, miten lapset jatkossa reagoivat isänstä matkatyöhön, mutta toivon, että minä saan olla tukena jokaiselle heille, jokaisessa erilaisessa elämäntilanteessa. Toivon, että he antaisivat minun olla tukenaan. Pyrin itse sopeutumaan tähän tilanteeseen mahdollisimman hyvin ja antaa pojillekin työkaluja sopeutua tähän hiljalleen.

// Emmi