Hae
Emmi Anniina

Kun ei tiedä, mitä sanoa

Hiljaisuus. Blogihiljaisuus. Se tuli luonnostaan, sillä en ole
tiennyt, mitä sanoa. Olen tuntenut niitä samoja tunteita, mitä
varmasti suurin osa muistakin aikuisista viime aikoina uutisvirran
edessä. Suru, viha, ymmärtämättömyys, katkeruus, inho, sääli,
toivottomuus… Miksi-sana alkaa olla jo aika tuttu sana
aivosoluilleni.
En ollut varma, haluanko kirjoittaa blogiin mitään ”kevyempiä”
juttuja nyt. Jollakin tavalla ilkeää ajatella, että minä se vaan
tässä postailen joululahjatoiveitani, asukuviani ja lasten
räkätautikuulumisia, kun monessa maailman kolkassa surraan
järjettömien ihmisteurastusten seurauksia. Odotin, että päähäni
muotoutuisi jokin kirjoitusvalmis ajatusrykelmä maailman pahuudesta
ja tulevaisuuden tummasta värikartasta. Ei sitten muotoutunut.
Päätin, että kirjoitetaan silti edes jotain, sillä sormet hakeutuivat
näppikselle. Joidenkuiden mielestä on varmasti tekopyhää pitää
hiljaisia hetkiä kuolleiden muistolle tai vain kirjoitella
”rakastetaan enemmän, vihataan vähemmän”- tekstejä, jos ei
itse konkreettisesti tee mitään asioiden eteen. Tavallaan minä
olenkin samaa mieltä siitä, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Mutta jotenkin tämä nykyinen maailmantilanne
on vetänyt niin ymmälleen minut, että yksinkertaisesti en vain
pystynyt kirjoittamaan muusta kuin näistä fiiliksistä ensimmäiseksi tekstiksi pienen tauon
jälkeen.
Koska haluan pysytellä tässä julmassa aiheessa, tulinkin
pohtimaan sitä, miten lapsille olisi hyvä selittää nämä asiat.
Mitä minkäkin ikäinen saa kuulla? Keneltä? Millä tavalla
esitettynä? Minä en ainakaan halua liikaa lapsiani järkyttää, mutta ei
uutisia voi kokonaan heiltä pimittääkään. Mihin asti selviää
selityksillä ”kaikilla ihmisillä vain ei valitettavasti ole hyvät
tarkoitusperät toiminnallaan” ja muilla samankaltaisilla? Kuinka
rehellisesti voimme todeta, että ”meillä ei ole täällä mitään
hätää”? Miten selittää lapselle se, jos äitiä itkettää
nykyään usein uutisiin törmätessä? (Kaikkea uutisiin törmäämistä
ei kotiäitinä voi lohkoa vain lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen
aikaan.) Putoaako pohja väkivallattomalta kasvatukselta, kun vanhemmat eivät osaa kertoa, miksi aivan liian monet ihmiset eivät osaa ratkoa ongelmiaan ilman väkivaltaa? Haluaisin säilyttää lasten uskon hyviin ihmisiin, joten miten kertoa, että miksi niin monet ihmiset ovat silmittömän ilkeitä ja empatiakyvyttömiä?
En ole tiennyt, mitä sanoa täällä blogissa, mutta välillä on
ollut vaikeuksia senkin kanssa, kun ei tiedä mitä sanoa lapsilleen.
Esikoinen oli kuullut kaveriltaan tappajista. Hän kysyi minulta:
”Missä kaikkialla niitä tappajia liikkuu?”. Enää en voi
kirkkain silmin vastata tähänkään kysymykseen haluamallani
tavalla. Tai kun katson ihaillen nukkuvia lapsiani, en voi enää
niin varmoin ajatuksin ajatella ”minä suojelen teitä kaikelta”.

2 kommenttia

  1. Tiina // Hetken vaan kirjoitti:

    Siis niimpä! Niin sama! En oikeesti tiedä mitä sanoa. Ei oikein tee mieli just mitään kevyttä höttöö, lukeakaan, mutta en oikein osaa nyt tästä paskamaailmastakaan mitään uutta sanoa. Että hiljaista on ollut täälläkin.. Eikä tunnu edes niin luontevalta kirjoittaa enää. Huoh! Mihinkä maailmaan sitä lapsensa synnyttää :'(

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *