Elämäni kamalin kokemus: tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni kävelylenkillä

Olen jo viikon pyöritellyt mielessäni eri teemoja, joista seuraavaksi kirjoittaisin. Kävi kuten Synkät päivät -postauksen aikaan: en vaan voi jatkaa ”normaalisti” kirjoittamista, ellen käsittele täälläkin elämäni kamalinta kokemusta. Sivuutin sitä jo NEPSY-opiskelujani käsittelevässä postauksessa, mutta minusta tuntuu, että tahdon kertoa teille vähän enemmän. Kirjoitin monta eri pituista versiota tuosta illasta ja tapahtumasta, mutta päädyin nyt lopulta jakamaan saman tarinan, jonka kirjoitin tapahtumaa seuraavana päivänä Facebook-kavereilleni. Tämä on siis sensuroimaton ja aito, tapahtuma vielä hyvin mielessä kirjoitettu kokemus elämäni kamalimmalta illalta, 10.1.2020. Myös instagramissani olen avannut tätä tapahtunutta ja siihen liittyviä tuntemuksiani heti hyökkäsillasta lähtien ihan tähän päivään asti.

Hei ystäväni. Haluan nyt kertoa sinulle järkyttävästä ja traumaattisesta tapahtumasta, jonka koin eilen illalla. Kädet ja koko keho täristen tätä kirjoitan. Viimeisen kuukauden ajan olen kävellyt muutamia kertoja viikossa puolen tunnin, tunnin lenkkejä yksin soittaen samalla puheluita. Tämä halu kävelyyn lähti sekin yhdestä ahdistavasta tilanteesta, johon koin kävelyn ja ystävän kanssa juttelun auttavan. Eilen, perjantaina lähdin kotoa klo 19:50 kävelemään puolen tunnin kävelymatkan päähän ja juttelin koko ajan samalla siskoni kanssa. Kun saavutin tuon liikenneympyrän, josta käännyin kotiin, huomasin, että joku mies kävelee normaalia lähempänä minua koko ajan. Minulla oli aavistus, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Lähdin hölkkäämään ja mainitsin siskolleni puhelimeen kovaan ääneen (jotta mies kuulisi), että ”Olen vissiin pukenut vaatteita liian vähän päälle, alan hölkkäämään, jotta saisi lämpöä.” En siis vain kehdannut alkaa hölkkäämään ilman keksittyä selitystä. Myöhemmin, kun mies jäi kauemmas, kerroin siskolleni hiljaa puhelimessa, että pelkään pimeässä, jos joku kävelee liian lähelle ja siksi alan hölkkäämään. Mies läheni ja tein toisen hölkkäpyrähdyksen. Pääsin kauemmas. Lopetin puhelun siskoni kanssa ja soitin äidilleni. Huomasin, että mies lähenee minua koko ajan. Intuitio sanoi, että ”nyt kannattaa lähteä hölkkäämään ja kovaa!”. Koska olin jo lähtenyt kaksi kertaa hölkkäämään miehen edestä, niin ajattelin, että on epäkohteliasta lähteä taas hölkkäämään – ikäänkuin näyttää, että pelkään jotakin hänessä. Päätin siis jatkaa puhelua ja kävellä rivakasti kotiin. En kerinnyt. Yhtäkkiä olin maassa, miehen vasen käsi otti kuristusotteen kaulastani ja oikea käsi työnsi kovaa haaroväleihini vaatteitten päältä. Huusin äidilleni puhelimeen: ”Auta äiti! Auta!”. Kun olin huutamassa äidilleni, että ”Soita hätänumeroon!”, mies kiskaisi handsfreeni irti ja tukki suuni ja sanoi jotakin, mitä en muista enää. Ensimmäisen sekunnin ajan mietin, että onko tämä totta vai vain painajainen. Toisen sekuntin aikana tajusin, että tämä on todellakin totta. Kolmannen sekunnin aikana päätin taistella henkeni edestä. Taistelin. Voitin. Pääsin miehestä irti ja lähdin juoksemaan niin kovaa kuin vain jalkani kantoivat. Oli todella, todella lähellä, että jalkani olisivat luovuttaneet, sillä ne tuntuivat puutuneilta. Päätin, että juoksen kovempaa kuin koskaan. Lähimpään taloon oli ehkä 400 metriä. Matka tuntui ikuisuudelta. En katsonut taakseni kertaakaan, sillä en tahtonut hidastaa matkaani enkä nähdä, missä vaiheessa mies oli, jos hän olisi lähtenyt jahtaamaan minua. Koko alakroppani tuntui märältä ja tunnottomalta, mutta juoksin. Mietin, onko minua puukotettu tai onko minuun isketty jokin neula. Toivoin, että märkä oli vain pissa, joka tietenkin pahasti pelästyessä tuli housuun, eikä verta. Menin ensimmäiseen mahdolliseen taloon. Avasin portin, joka on tarkoitettu eläinten karkaamissuojaksi. Pimpotin, mutta samassa käteni jo kokeili, onko ovi auki – ja se oli! Astuin sisälle ja huusin: ”Hei, onko ketään kotona? Soittakaa hätäkeskukseen!” Ihmiset, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, soittivat hätäkeskukseen, toivat vettä ja paperia ja silittivät. Pian paikalle tulivat poliisit. Heidän kanssaan kävimme tapahtuman läpi ja kävimme poliisiautolla rikospaikalla. Teimme rikosilmoituksen. He veivät minut kotiin. Samana iltana ja tänä aamuna olen jutellut kriisityöntekijän kanssa. Koko yönä en nukkunut ollenkaan. Tärinä, vapina, itku, toivottomuus, huoli, epätodellinen olo – ne ovat nyt elämääni. Vaikka kurkkuuni koskee puristamisen jälkeen, käsiini särkee ja polveni ovat ruhjeilla maahan kaatamisen jälkeen, niin kaikista suurin menetys on turvallisuuden tunteen menetys. Olen elämässäni kokenut monta asiaa, jotka ovat vieneet turvallisuuden tunteeni: asuntomurto, isäni kuolema, ystävät, jotka ovat laittaneet välit poikki siitä huolimatta, että olen heihin sataprosenttisesti luottanut sekä joulun alla tapahtunut erään tuntemattoman epävakaan naisen järjettömät uhkailut ja haukkumiset, jotka kohdistuivat koko meidän perheeseen. Tämä päällehyökkäys oli se tapaus, jossa romahdin lopullisesti ja tuntuu, että en enää jaksa. En jaksa enää sitä, että minun turvallisuuden tunnettani uhataan näin rankasti. Olen mielestäni täysjärkinen ja sopivan varovainen nainen. Olen aina ihmetellyt, miten jotkut pystyvät matkustamaan vaarallisinakin pidettyihin maihin ilman minkäänlaisia uhkia tai vaarallisia tilanteita. Ei tarvitse jatkossakaan haaveilla yksin tehtävistä ulkomaanmatkoista, sillä minun päälleni käytiin rajusti pienen kaupungin taajamassa perjantai-iltana klo 20:45 kävelytiellä, jossa on katulamput! Hyvä, jos nyt uskallan autoa edes lähteä ajamaan tai liikkua missään ikinä koskaan enää yksin. Turvallisuudentunne on tällä hetkellä 0%. Sen uudelleen rakentaminen tuntuu erittäin raskaalta ja epätodelliselta ajatukselta.

Jos luitte Synkät päivät -postauksen ja tämän postauksen, niin varmaan voitte jo osata arvata, että meneillään on elämäni vaikein vuodenvaihde. Avaan tunteitani, ajatuksia ja pohdintaani enemmän myöhemmin täälläkin. Tällä hetkellä olen niin järkyttynyt. Elän keskellä kauhuleffaa, enkä ole mielestäni tehnyt yhtään mitään, mikä tähän asemaan minut olisi voinut saattaa.

// Emmi