Minä seiväshyppäämässä ja boulderoimassa – oikeastiko?

Tämä postaus menee taas kategoriaan ”ette ikinä
usko, mitä minä tein”. Hauskaa siis jakaa tämäkin urheilujuttu teidän
kanssanne! Pari viikkoa sitten kirjoittelin urheilukokeiluistamme
paikallisella cross training -salilla, Riihimäen Korjaamolla.
Jännittävää jatkoa viidelle eri tuntikokeilulle sain, kun pääsin
testaamaan kolmea oikeaa lajitreeniä todellisten lajiharrastajien
kanssa! Pääsin urheilukentälle hyppimään seipään kanssa, pääsin
boulderoimaan sekä pääsin karatejutsutreeneihin!

Näiden
kokeilujen tarkoituksena oli tutustua lajeihin tulevaa lauantaita
(20.8) varten, jolloin pääsen osallistumaan siskoni kanssa Amazing Race Korjaamo Sport -urheiluelämykseen, jossa suunnistetaan ulkona ja
kokeillaan eri lajeja ulkoilman lisäksi myös sisätiloissa. Jännän
kamalaa, mutta varmasti älyttömän hauskaa!

Ensimmäiseksi
minut pyydettiin kiipeilemään. Laji, joka tuntuu minusta vähän
pelottavalta, mutta kiehtovalta! Boulderointi on siis kiipeilyä ilman
suojavarusteita matalilla (tai siis keneltä sitä nyt kysytään…)
seinillä. Hetken katsoin, kun yksi taitava harrastaja ja toinen
ammattilainen kiipesivät vikkelästi seinää ylös. Kuuntelin valppaana
ohjeet ja yritin tsempata itseäni kokeiluun… Äitiyshän on tuottanut
minulle diagnosoimattoman korkeanpaikankammon sekä tippumisen pelon
(terkuin ennen äitiyttä benjihypyn hypännyt). Niin sitä vaan mentiin, ja
muutaman (aloittelijatasoisen) reitin sainkin kiivettyä tippumatta
(mikä euforia!)! Pari tuntia me kiipeiltiin, ja opin hurjan paljon
kaikkea tuona aikana. Lopussa en havitellut enää reittien kiipeämistä
loppuun asti, vaan olin tyytyväinen, että pääsin yhden kädensijan
ylemmäs kuin edellisellä yrittämisellä. (Reitithän ovat ammattilaisten
suunnittelemia, tiettyjä otteita pitkin kiipeiltäviä
matkoja lattianrajasta viimeiseen otteeseen asti. Joskus reitti
päättyy tasolle, jonka päälle noustaan.) Tutustuin myös erilaisiin
otteisiin. Kiipeilyseinällä osa oli niin vaikeita otteita, ettei niissä
ole mitään mahdollisuutta pysyä ilman jäntevää harjoittelua (esim.
helppoa tarttumapintaa kädelle otteessa ei juurikaan ole, tai se on tosi
pieni, jolloin joutuu puristamaan sormilla tolkuttomasti.) Kiipeilyn
jälkeen sormet olivat rasittuneet, valkoiset ja kuivat (boulderoinnissa
käytetään magnesiumia – opin, että kiipelytermein mankkaa). Alla oleva
pehmustematto sai osumaa takpuoleltani. Varpaat huusivat apua
(tarkoituksella) liian pienessä kiipeilykengissä (kengissä ei saa olla
yhtään liikkumavaraa). Mutta oli hauskaa!

Näillä laitteilla voi harjoitella eri otteita ja niissä pysymistä. Riikka näyttää mallia.

Kiipeilyn
jälkeen päästiin kouluista tutuille huudeille, meinaan urheilukentälle!
Aikamoisen nostalgista! Toisin kuin yläasteen pakkoliikuntatunneilla,
tällä kertaa ei vedetty coopereita eikä satasia, vaan hypättiin seipään
kanssa! Tällä kertaa yleisurhelutreeneissä sattui olemaan tuo minulle
täysin vieras laji! Kun tietämättömän käteen isketään seiväs, ei siitä
osaa edes pitää oikein kiinni. Oli siis melkoista hakemista, ennen kuin
oikea ote löytyi. Seipään kanssa päästiin juoksemaan nopeasti ja
hitaasti, eteenpäin ja taaksepäin, pujottelemaan, sekä hyppimään aitoja
ja korokkeita vasten. Lämmittelyn ja tekniikkaopetusten jälkeen pääsin
minäkin kokeilemaan tositoimia seipään kanssa, meinaan ihan riman yli
patjalle. Siinä sitten ylitin niin riman kuin itsenikin, kun
tämmöistä lajia kokeilin 😀

Riikka tekee lämmittely -ja tekniikkaharjoituksia.

Riikka tositoimissa!

Lopuksi pidettiin pienimuotoiset kisat. Lapset ja nuoret heiluttelivat valkoista lippua tottuneesti.

Ohjaaja mittaili rimaa oikealle korkeudelle.

Viimeisenä
kokeiluna oli itselle ehkä se haastavin, eli karatejutsu. Tätä lajia
pääsinkin kokeilemaan jo salilla muutamia viikkoja sitten, kuten
kirjoittelin. Erona edelliseen vaan oli se, että nyt pääsin oikeisiin
lajitreeneihin! Hirveästi jännitti, kun tavallaan tiesin jo, mitä
odottaa, ja tiesin myös sen, että olen auttamattoman huono näissä
kontaktilajeissa. No, tästäkin selvittiin, kiitos lempeän parini.
Lämmittelyn jälkeen treenasimme erilaisia otteita ja tekniikoita. Aluksi
kaikki ”tekniikkasarjat” näyttivät melko haastavilta, mutta pieniin
palasiin jaettuna ja kauniisti minulle opettaen opin kuin opinkin osan
niistä! Luulen, että jokaikisen olisi joskus hyvä käydä jonkun
kontaktilajin tunnilla, meinaan niissä lajeissa on joku ihan oma
tunnelmansa, sillä kaikki, mitä teet, vaikuttaa suoraan
kanssatreenaajaan, ei vain esimerkiksi pallon välityksellä! Lopputunnin
painiin en ottanut osaa, vaan jätin sen osaavimmille tällä kertaa.

Ohjaaja näyttää Riikan kanssa, miten tulisi tehdä.

Ja sitten minäkin pääsin kokeilemaan, hui!

Näin onnelliselta voi karatejutsun jälkeen näyttää! Ihana Riikka.

Lauantaina
pääsen siis muiden kisailijoiden kanssa testaamaan näitä lajeja
uudelleen sekä näiden lisäksi käsipalloa (jota en harmillisesti päässyt
kokeilemaan etukäteen ja josta en osaa nyt sanoa mitään muuta kuin, että
en ole ikinä sitä pelannut enkä varmasti ole luonnonlahjakkuus
siinäkään :-D).

Amazing Race -kisassa siis
mukana Training Camp Korjaamo, Riihimäen Kiipeilijät, Käsipalloseura Dynamo Riihimäki, Suomen Budokeskus ry:n Karatejutsu-jaos sekä
yleisurheiluseura Riihimäen Kisko. Loppuviikosta sitten laitetaan
suunnistuskengät siskon kanssa jalkaan ja todennäköisesti räkätetään se
koko (vähintään) 10 kilsan matka. Niin, ja käydään hehkumassa näillä
lajipisteillä tietenkin. Heh.

Yhteistyössä Korjaamon kanssa.
Monissa kuvissa on (luvan kanssa :-)) Riikka, Korjaamon pääjehu.