Hae
Emmi Anniina

Elämän korkeakoulu

Jos häntä ärsyttää, hän tulistuu
sekunnissa nollasta sataan. Hän inhoaa turhaa melua. Hän on tietyissä asioissa
jääräpäisyyden ja päättäväisyyden kuningatar. Hän rakastaa sitä tunnetta, kun
siivouksen lopussa taulujen suoruuskulmat on tarkastettu ja kämpän viimeisenkin
laatan väli on jynssätty puhtaaksi. Hän suunnittelee, aikatauluttaa ja tarkistaa
kalenterista. Kontrollin tunne on hänen hyvä ystävänsä. Hänestä tulee lähes
hirviö, jos hän ei saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia vuorokaudessa ja
syötyä kunnon ruokaa säännöllisesti.
Voisi kuvitella, että hän ei
haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin
päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään
parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta
toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee
enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet
vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.
Hän anoo elämän korkeakouluun.
Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa
kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta
kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja
kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että
mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari
vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken,
persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä
olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa,
luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää,
liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa
joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.
Elämän korkeakoulu ei päästä
häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja
vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän
paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa,
ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan
ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä
suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen
hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen
ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne
saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan
vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan
vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti,
siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin
nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos
hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua
kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.
Vaikka kursseja on vielä paljon
suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa,
refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa.
Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista.
Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän
siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa
lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan
lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä
yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman
unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän
yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden
säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta
kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää,
että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta
pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää
anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä
juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.
Ihmeellisesti hän on oppinut myös
pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän
tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on
oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan
vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön
puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen
allergisuus.  
Elämän korkeakoulun oppien myötä
hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden
perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden
viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se
pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on
ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän
yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.

4 kommenttia

  1. 8,5kk refluksi-pojan äiti kirjoitti:

    niin tutun kuuloista ja valitettavan totta koko teksti.. huoh. Meillä poika nyt vähän vajaa 9kk ja nexium ollut tauotta käytössä 4kk:n iästä saakka. Refluksitauti kuitenkin paheni nyt flunssan seurauksena niin paljon, ettei poika suostu syömään lusikallistakaan kiinteää ruokaa. ei mitään, ei edes herkkusoseita. maidolla mennään ja sanomattakin selvää, että yösyötöt 3xyössä palasivat tähän taloon. (siis kaiken muun hyssyttelyn ja tutin laiton lisäksi…) Oi sitä onnen auvoa, jos lapseni joskus heräisikin vain 3 kertaa yössä :). Nukutuksessa tehtävä tähystysaika varattuna, toivotaan, että siellä selviää syy, miten pahasti ruokatorvi tulehtunut.. Ei ole nexium pelastanut meitä 🙁 Paljon jaksamista myös sinulle! Ihana blogi 🙂

    • Emmi kirjoitti:

      Flunssan ja refluksitaudin yhdistelmä on kyllä vihoviimeinen!! Meilläkin flunssat ovat olleet aina niitä pahimpia kausia.

      Meillä Nexium-kuurit ovat aina tepsineet tehoannoksella aloitettuna, mutta jatkuvaa käyttöä yritetään välttää viimeiseen ja asti, mutta saa nähdä, joudutaanko taipumaan siihen vielä. Sen sijaan Gaviscon ja Zantac ovat olleet ihan kauheita kokeiluita meillä. Enemmän haittaa kuin hyötyä.

      Toivon sydämestäni, että tähystys antaa jotain konkreettista tietoa teille ja saisitte lääkesysteemin rullaamaan samalla tai jollakin toisella lääkkeellä. Tulethan kertomaan taas kuulumisianne 🙂

      Kiva, jos refluksitaudista kertova blogi voi olla ihana 😉

  2. Anonyymi kirjoitti:

    Sä oot Emmi kyllä ihanan rohkea, avoin ja inhimillinen. Typerältä tuntuu valittaa omista refluksioireista, kun niihin pystyy jollain tavalla itse kuitenkin vaikuttamaan. Ja pystyy itse tunnistamaan oireita. Typerältä tuntuu ne hetket, kun valittaa avokille tästä typerästä sairaudesta, kun ei se kuitenkaan tommosta ole. Teillä tuo tilanne tuntuu aivan kestämättömältä ja ihmettelen, miten paljon voimia voikaan löytyä ihmisestä! Paljon tsemppiä teille ja pikku Wilpulle! Terv. Katja (Kuopiosta)

    • Emmi kirjoitti:

      Kiitos kannustavista sanoistasi 🙂
      Katja rakas, sehän ei ole kuin positiivinen juttu, että pystyt itse edes vähän vaikuttamaan refluksitaudin oireisiin ja kertomaan niistä (ja että sinut otetaan vakavasti?). Pidä vieläkin enemmän meteliä taudistasi!! (vaikka tilanteesi ei olisikaan yhtä kestämätön kuin jollakin toisella, ei tarvitsekaan olla.) Itse olet niin upea positiivinen ihminen sairaudestasi huolimatta! Jaksat aina tsempata meitä niin kovasti, että melkein kyynel tulee silmään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *