Työolo
11
Minä haluan
ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini
ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen
työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en
saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole
lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja
kiukun hallinnan opettamiseen.
ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini
ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen
työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en
saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole
lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja
kiukun hallinnan opettamiseen.
Viimeisen parin
viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja
samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan
innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut
huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä
mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt
innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin
usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt
refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin,
kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo
joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on
oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun
KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä
saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika
useinkin…) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen
puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin
kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja
uhmasta, mitä minä saan.
viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja
samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan
innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut
huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä
mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt
innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin
usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt
refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin,
kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo
joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on
oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun
KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä
saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika
useinkin…) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen
puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin
kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja
uhmasta, mitä minä saan.
Toki voi
olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta.
Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania
pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani
Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa
ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei
Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo
hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli
kahdeksaksi tunniksi päivässä…
olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta.
Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania
pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani
Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa
ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei
Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo
hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli
kahdeksaksi tunniksi päivässä…
Tuttu tunne. Välillä (kuten tänään) tuntuu että helpommalla pääsisi töissä. Lääkettä meni tänään 11(!!) annosta, erilääkkeitä useaan kertaan päivässä siis. Johan tässä tekee enemmän hoitajanhommia kotonaan kuin töissä ollessa..
Joo, mustakin välillä tuntuu, että helpommalla voisi päästä töissä, vaikka munkaan ala ei ole ongelmatapaukseton.
Teillä taitaa olla paha tilanne päällä siellä. Onko jokin erityinen syy vai vaan "normaalia" vaihtelua?
Halauksia ja voimia sinne hoitajanhommiin <3
Olis ennemminkin outoa jos ei ikinä missään vaiheessa tulisi työoloa 🙂 Vaikka kuinka kotona olisi kivaa ja haluais olla siellä pitkään, niin ihan varmasti jokaikiselle tulee jossain vaiheessa se tarve irtiottoon, oli se sitten tunnin mielijohde tai totinen mielipide 🙂 Ja varmaan erityisesti jos kotona on välillä pelkkää kiukkua ja huutoa johtuu se sitten mistä tahansa. Meillä on ollut aika helppo tyttö, mutta silti joskus tuntuu että olisi kiva mennä töihin vaikka vaan hetkeksi. Mutta pian taas ihmettelee mistä moinen halu edes tuli 😀
Olen ehkä aika ihmeellinen tapaus, kun mulla ei ole ennen tätä tullut juuri ollenkaan oloa, että haluaisin töihin. Siis on tullut olo joka päivä, että vitsit kun töissä olo on varmasti helpompaa ja oon ollut vähän miehelle kateellinen, mutta se, että olin niin kiinni Pikkusankarissa puolitoistavuotiaaksi asti imetyksen takia, ehkä rajoitti sitä halua… Mutta nyt puolivuotta tässä on jossain alitajunnassa muhinut ajatus, että mitä jos. Mutta vasta nyt ihan selkeänä mielessä, että nyt töihin! Niin pirun vaikea tää arki välillä on. Katsotaan, kuinka vakavissani olen, ja kuinka vakavissaan mies on 😉
Heips, kirjoitan sulle muutaman kauseen ihanasta "voimakirjasta" jota käytän itse aina pohtiessani elämän vaikeita asioita ja ammentaakseni voimaa. Tiedätkö muuten että Elokuu on muutoksen kuukausi ;D
"Ihmiset jotka ovat lähelläsi, kertovat siitä, miten paljon rakastat, miten paljon suot itsellesi rakkautta, miten paljon tarvitset peilejä itsesi kohtaamiseksi.
Kaikki, mitä on ympärilläsi, kertoo sinulle sinusta, avaa siis silmäsi, jos on jotain muutettavaa muuta se.
Sinulla on muutosvoima. Ole rauhassa muutoksesi kanssa, se tapahtuu ensin ajatuksissasi ja kun olet valmis, alat rauhassa tehdä järjestelyjä. Tuo rauha säteilee ympäristöösi, eikä yhdelläkään lähimmäiselläsi ole silloin mitään hätää "
Musta tuo oli niin ihanasti kirjoitettu että kopioin sen sulle kirjasta. Ainakin omaan "muutokseen" se aikoinaan auttoi. 😀
Terv: Heidi <3
Kiiiiiiitos Heidi ihanista sanoista <3 Taitaa tämä äiti olla vähän herkkis nyt, kun kyyneleet valuivat jo tuota sitaattia lukiessa…
Tykkään sun blogista kauheasti, siksi laitoin tunnustuksen sinulle 🙂
http://aurinkopaistaajavettasataa.blogspot.fi/
Täällä toinen tykkääjä ja aktiivinen lukija, tunnustus löytyy osoitteesta http://refluksia.wordpress.com 🙂
Oho, kiiiitos Lauralle ja Mamalle 🙂 Luen itseni vieläkin blogimaailman alkajiin niin kirjoituksen kuin lukemisenkin suhteen, enkä ollut aiemmin edes törmännyt tuollaisiin tunnustuksiin, joten olipa hauska ylläri 😀 Mulla ei edes ole viittä blogia, joita luen säännöllisesti 😀 No, täytynee ryhdistäytyä, ja aloitella blogien lueskelu ahkerammin 😉 Menenkin samantien lueskelemaan teidän blogejanne, kun turmiollisesti lapseni katsoo päivän dvd-Myyrä-varttiansa uhman mentyä taas ihan liiallisuuksiin 😉
Mä kans oon mielenkiinnolla lukenu sun blogia jo jonkin aikaa, vaikka taianki kommentoida vasta ekaa kertaa.
Mä olenkin jo sun blogiin tutustunut 🙂
Tervetuloa messiin – ja kiva kun kommentoit!