Hae
Emmi Anniina

Nukuttamisdilemma

Pikkusankarin
nukuttaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän työlästä (unipurnausta lisää täällä, täällä, täällä ja täällä). Silloin, kun Pikkusankarilla on nukkumista estäviä
pahoja refluksioireita, kukaan ei saa häntä helpolla nukkumaan mihinkään. Tässä
faktassa ei ole mitään dilemmaa: kukapa sitä pystyisi nukahtamaan järkyttävissä
närästysvaivoissa nieleskellen mahahappoja koko ajan alaspäin. Mutta, dilemma
on syntynyt viimeisen reilun kuukauden aikana toisenlaiseen tilanteeseen:
nykyään niinä päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, kaikki
muut paitsi minä, saavat hänet kyllä nukkumaan, ja vielä suht helpolla, minä en
millään koskaan. Tosi reilua.
Uhmaa?
Ehkä. Kun oppikirjojen mukaan uhma kohdistuu voimakkaimmin siihen kaikkein rakkaimpaan
henkilöön, niin minä olen kyllä sitten niiiiiiin älyttömän rakastettu, että!
(Kulta, ei millään pahalla!) Pitäisikö minun siis ottaa kohteliaisuutena se, kun
mieheni Pikkusankarin nukuttaa oireettomana päivänä, hänellä menee kymmenen
minuuttia, lähin pikkumäki alas ja ylös ja poika porskuttaa pari kolme tuntia
päikkäreitä rattaissaan. Mutta kun identtisenä seuraavana päivänä minä
Pikkusankaria nukutan, saan tehdä viisi sisänukutusyritystä vailla
minkäänlaista Pikkusankarin pienintäkään myöntymistä unitaajuuksille.
Rattailulenkit Pikkusankari vetää aivan vitsiksi: vaikka hän olisi kuinka superväsynyt
tahansa, hän ei minulle antaudu, ei! Rattaissa hän pyörii, potkii, kommentoi
ohikulkevia ajoneuvoja, huutaa äitiä ja muita naapuruston ala-astepojilta
opittuja mukavia (!) sanoja, ponnistaa ylös ja alas, vetää sadesuojan maahan ja
NAURAA PÄIN NAAMAA, kun sanon totisesti, että ”nyt nukutaan, laita pää alas ja
silmät kiinni”. Siis hänen mielestään minun nukuttamisyritykseni ovat jotain
aivan naurettavaa ja turhaa touhua. 
Jokainen
seuraava ei-miehen-vapaa-päivä pelottaa minua oikeasti aika paljon. Kun en saa Pikkusankaria
nukkumaan, se tietää varsin mukavaa
iltaa hänen kanssaan. Tällä hetkellä en tiedä mitään niin ärsyttävää kuin kivan
kauniin kesäisen tai syksyisen päivän, joka kuluu kahdestatoista neljään
nukuttaen lasta vuorotellen sisällä ja ulkona. Ja sitten nollan uniminuutin
jälkeen neljästä seitsemään katsella maailman suurimman kränätehtaan tuotoksia,
ulista töissä olevalle miehelle puhelimessa ja surea taaaaas yhden hyvän kesä/syksypäiväpotentiaalin
hukkaan valumista.

2 kommenttia

  1. Anonyymi kirjoitti:

    Anteeksi, mua alkoi naurattaa, kun luin tekstisi. Mulle tuli päähän kuva susta ja nauravasta pikkusankarista, kun olette nukuttamislenkillä… Meillä on nimittäin ajoittain ihan samanlaista temppuilua, joka tosin kohdistuu ihan kehen milloinkin sattuu. Mutta se pelleilyn määrä, huh! Mua alkaa joskus naurattaa (paniikissa?) se pelleily, mutta sitähän ei saisi näyttää. Joo, en kyllä valitettavasti osaa auttaa, kun nukutan omaanikin alle 2-vuotiasta välillä pari tuntia. Äsken nukutin pojan "väkisin" viereeni, kun täällä mökillä olisi ollut niin paljon kaikkea kivaa, ettei unille meno kiinnostanut. Tsemppiä, tämäkin on varmaan jokin niistä "vaiheista", joka menee ohi. 😉 T. Kaisa N

    • Emmi kirjoitti:

      Toivon todella, että tämä vaihe menee tooooosi nopeasti ohi! Mua kanssa naurattaa, itkettää ja raivostuttaa tuo pelleily, ja sittenhän se kaikki "ylimääräinen vouhotus" lisää pojan pelleilyä. Puuuh. On vaan outoa ajatella, että mä olen ihan pulassa pienen poikani kanssa täällä kotona, kun se ei nuku. Siis semmoinen ajatus, mitä en osannut ajatellakaan olevan olemassa ennen lapsen saantia. Jopa meni sekavaksi 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *