Kahdeksan kuukautta rikoksesta

Kirjoittanut: Emmi

Rikoksesta on nyt reilu puoli vuotta, tarkkaan ottaen yli kahdeksan kuukautta. Siis siitä rikoksesta, kun tuntematon mies hyökkäsi kadulla kimppuuni, kun olin kävelylenkillä. Hän kuristi minua ja yritti raiskata minut. Pääsin pakoon. Koko tarinan voit lukea täältä. Loppuun linkkaan rikokseen liittyvät muut kirjoittamani postaukset. Tässä postauksessa kerron, miten toipuminen on edennyt ja mitä nyt kuuluu minulle rikoksen suhteen.

Elämää vaikeuttavat asiat

En ole vieläkään 100 prosenttisesti toipunut, ja oikeastaan en tiedä, voinko edes odottaa täydellistä toipumista. Se jää nähtäväksi. Seuraavaksi listaan asioita, jotka kertovat keskeneräisestä toipumisestani.

Muualla kuin kotona tai tutussa paikassa liikkuessa tarkkailen jatkuvasti ihmisiä. Olen huomannut, että sosiaalisten tilanteiden jälkeen olen paljon väsyneempi kuin koskaan ennen olen ollut. Luulen sen johtuvan tuosta koko ajan varuillaan olosta. Maski-aika on tuonut huomattavasti lisähaastetta minulle, sillä en näe ihmisten mikroilmeitä kasvoista. Julkisilla paikoilla liikkuessa siis katselen aktiivisesti ympärilleni ja mielessäni on koko ajan sekä taistelu-, että pakenemissuunnitelma.

Ensimmäiset seitsemän kuukautta kieltäydyin junalla menosta, sillä sen ahtaus on ahdistanut minua. Nyt olen kuitenkin jo muutamia kertoja uskaltautunut junaan. Myös hississä kulkeminen tuntemattomien kanssa on todella ahdistava kokemus, ja hissejä pyrin välttämään muutenkin.

En ole edelleenkään uskaltanut lenkkeillä asuinalueemme ulkopuolella yksin – ja meidän asuinalue on todella pieni: sen kiertää ehkä vartissa kokonaan.

Pimeä ulkona on kaameaa. Se muistuttaa vahvasti tuosta tammikuisesta kauhuillasta, joten se on suuri haaste minulle tänä syksynä ja talvena.

Kun lähden ajamaan autolla, en enää joka tilanteessa kurkkaa takaluukkuun tai takapenkeille ovia avaten. Valoisalla riittää, että kurkkaan lasien läpi, mutta pimeällä edelleen avaan ovet ja teen tutkimukset taskulampulla. Kerran lähdin ajamaan 50 kilometrin matkaa illalla myöhään yksin niin, että en ollut muistanut kurkata takaluukkuun enkä takapenkeille – ja olin koko matkan aika paniikissa. En voinut myöskään enää pysähtyä kurkkaamaan, sillä pimeässä tien varteen pysähtyminen olisi ollut sekin myös kaameaa. Eli oli pakko valita, ajelenko ahdistuneena vai pysähdynkö ja otanko riskin, että jotakin tapahtuu tien varressa… Valitsin ahdistuksen.

Jos joku tulee samaa matkaa minun kanssani pitkään (kävellen, pyöräillen, jopa autolla), niin mielessäni pyörii heti, että minua seurataan ja vainotaan.

Jos joku kävelee tietystä kulmasta takaapäin nopeasti vierelleni, hätkähdän niin paljon, että se, mitä minulla onkaan kädessä silloin, tippuu lattialle huudon saattelemana. Tätä tapahtuu myös kotona. Luulen, että kulma on juuri se kulma, josta päälleni hyökättiin ja se on jäänyt kehoni muistiin.

En pysty istumaan missään kahviloissa, koulutuksissa tms. paikoissa sellaisilla paikoilla, joista en näe koko tilaa ilman, että ahdistun (joudun silti tekemään niin, sillä välillä ei vain ole vaihtoehtoja).

Näen eniten unia, joissa minua jahdataan, kuristetaan tai tapetaan.

Miten olen edistynyt

Näin kun asioita kirjoittaa auki, niin voi ehkä kuulostaa siltä, että toipuminen ei ole edistynyt juurikaan. Mutta on se!

Enää en näe ”näkyjä”, kuten hirviöiden päitä ihmisten päiden tilalla.

Pystyn ottamaan vastaan niskahierontaa niin, että hieroja (mieheni) seisoo takanani. Enää en mieti jatkuvasti, että kohta minut kuristetaan.

En tarkistele enää jatkuvasti, että kotimme ovet ovat lukossa ja ikkunat kiinni. Kun olen yksin kotona, laitan kyllä kaikki ovet ja ikkunat kiinni, mutta varmistelu on jäänyt pois. Myös illalla on todella tärkää saada tietää, että ovet ja ikkunat ovat kiinni.

Melko harvoin enää tarkistelen sängynalusia, vaatehuonetta, kaappeja… Silloin tällöin kyllä, mutta harvemmin enää.

Yölliset vessareissut ovat paljon helpompia kuin ennen. Enää syke ei nouse pimeässä pissalle menosta ihan niin hurjasti kuin aiemmin ja saan unen päästä kiinni pikkuisen helpommin vessareissun jälkeen.

Millainen olo on nyt?

Kun mietin rikosta, en enää heti purskahda itkuun, mutta saatan kyllä itkeä, jos mietin sitä vähänkään syvällisemmin. Olo on luottavainen sen suhteen, että kehoni ja mieleni ottavat oman aikansa toipumiseen, enkä koe tarvetta paranemista keinotekoisesti kiihdyttää. Tasaisesti joudun kyllä etenemään eteenpäin, sillä epämukavuusalueita koen melkein päivittäin. Mutta runnomalla en itseäni paranna, siitä voi syntyä vielä pahempaa jälkeä.

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2020/01/27/ensimmaiset-kaksi-viikkoa-rikoksen-uhriksi-joutumisen-jalkeen/

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2020/02/15/vinkkeja-sinulle-jonka-laheinen-on-joutunut-pahoinpitelyn-tapon-yrityksen-tai-raiskauksen-uhriksi/

https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2020/05/03/nelja-kuukautta-rikoksen-uhriksi-joutumisen-jalkeen/