Hae
Emmi Anniina

Hajoamispisteen mantrat

Taivaan keltainen ilostuttajapallo hellii lämpimästi ihoa, terassisohva upottaa pienen ja vähän isomman takapuolen ihanaan pehmeyteen, laseista hörpitään Mummon marjamehua ja välillä sormet käyvät tarjottimella, jossa on juuri yhdessä leipomiamme kesäpullia. Minimullistaja nukkuu rattaissa. Pikkusankarin kanssa yhdessä pohdimme, minkä linnun ääni kuului äsken ja mihin metsään suuntaamme iltapäivällä retkelle. Pikkusankari muiskauttaa poskelleni suukon ja kuiskaa: ”Tykkään susta, äiti.” Yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.
On siivouspäivä. Pikkusankari pälättää omaan tuttuun tapaansa: ”Ensin mä kerään lelut omille paikoilleen, sitten mä haen pölyrätin ja pyyhin liat pois, sen jälkeen tulen auttamaan äitiä tiskeissä ja lopuksi haen impan ja surauttelen koko kämpän hiekat pois…” Katselen iloisena lallattelevaa ahkeraa avuliasta poikaani ja tunnen valtavaa iloa hänen kanssaan touhutessani.
Meillä on vieraita kylässä. Pikkusankari tekee keskittyneesti sohvalle esittelyä lempileluistaan ja laittaa mielitavaransa millintarkkaan värisuoraan. Sen jälkeen hän ehdottaa yhteistä musisointihetkeä raahaten jo triangelit ja käsirummut esiin. Sävelten soittojen jälkeen hän kutsuu vieraat kahvittelulle ja on jo samassa tyhjentämässä vitriiniä kakkulautasista. En voi olla hymyilemättä – elämä juuri tuon upean pikkuihmisen kanssa on valloittavaa!
Tällaisina hetkinä tuntuu todella kaukaiselta asialta se, mistä aion
tänään kirjoittaa: Pikkusankarin mielipuolisesta raivoamisesta, jokaminuuttisesta kieltämisestä, oman psyykkisen venymiskyvyn äärirajojen hätyyttelystä ja yli säädyllisen desibelirajan yltyvästä keskustelusta.
Vanhemmuus – maailman vaikein tehtävä.
 
Viime viikkoina usein, ihan liian usein olen ärjynyt ja kiroillut Pikkusankarille. Olen tapellut hänen kanssaan, enkä ole ollut se aina niin vakaa ja rauhallinen aikuinen kuin vauvaunelmissani ajattelin olevani. Olen hermostunut ja uhkaillut. Suoraan sanottuna olen ollut huono vanhempi.
Olen silti yrittänyt parhaani. Sen, mihin sillä hetkellä vain suinkin kykenen. Pikkusankarin käytösoireet ovat olleet aivan uudenlaisissa sfääreissä: hänen käyttäytymiseensä on jouduttu puuttumaan myös silloin, kun me vanhemmat emme ole olleet paikalla. Harrastuksissa hän on joutunut jäähylle. Mummo, jonka kanssa kaksin ollessa Pikkusankari on yleensä oikein maailman kohteliain lapsenlapsi, on myöskin joutunut tiuskasemaan Pikkusankarille: ”Sinun kanssasi en uskalla lähteä enää mihinkään!”. Niiiiiin hullua menoa hänellä on ollut.
Oireiden vallatessa Pikkusankarin kehon, hänen kanssaan missään
liikkuminen on todella vaikeaa. Sitä on saanut kokea myös Mummo. Muille
”ulkopuolisille” emme häntä tuolloin uskaltaisi oikein antaakaan.
 
Se, että minä olen luonteeltani kröhöm, melko tulinen ja nopeasti suuttuva tapaus, ei helpota ollenkaan omien hermojen kasassa pitämistä. Mutta olen minä kehittynytkin. Elämä Pikkusankarin kanssa on ollut minulle parasta hermojenpidennyskoulua ikinä. Silti oireiset päivät tuntuvat järkyttävän kuluttavilta ja haastavilta. Ja kyllä! VAIKKA kuinka tiedän, että käyttäytyminen johtuu Pikkusankarin pahasta olosta, joudun hokemaan itselleni mantroja, jotta pystyisin pitämään itseni raivostumatta ainakaan aivan holtittomasti ja lain vastaisella tavalla. Minun hajoamispisteen mantroja ovat:
Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta tärkeämpää kuin lapsistani huolta pitäminen.
Minua TARVITAAN nyt. Minä olen aikuinen, joten minä pystyn kyllä odottamaan vielä hetken tai koko päivänkin vessaan pääsyä tai ruuan saamista. 
Miehen tuloon on __tuntia ja __minuuttia – sitten minä VARMASTI pääsen telkeytymään makkariin korvatulppieni kanssa tai lähtemään pihalle tuulettamaan aivojani. Jaksan sinne asti!
Kymmenen vuoden päästä varmasti haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa ja kahdenkymmenen vuoden päästä varmasti toivoisin, että näkisin lapsiani useammin. NYT on tiiviin läsnäolon aika. Olkoon se sitten millaista tahansa.
Jos nyt suutun liiaksi, ärjyn, karjun ja pidän käsistä kiinni liian kovaa, tulen VARMASTI katumaan sitä heti kyseisen hetken jälkeen.
Jos nyt onnistun olemaan rauhallinen, pitkäpinnainen ja ymmärtävä, tulen olemaan todella tyytyväinen itseeni koko loppu päivän.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin opetan lapselleni kiukun hallitsemista. Miten voin edellyttää sitä lapseltani, jos itse epäonnistun kerta toisensa jälkeen?
Haluanko, että lapseni muisto on: ”Kun minulla oli pipi ja käyttäydyin huonosti, äitini huusi ja torui minua” vai: ”Kun minulla oli pipi ja vaikka käyttäydyin huonosti, äitini otti minut syliin ja yritti helpottaa huonoa oloani”.
Tämä hetki on haaste minuudelleni, luonteelleni sekä vanhemmuudelleni. Kaikki saa elämässään omat haasteensa – tämä on minun haasteeni juuri nyt.
Käyttäydy nyt niin kuin käyttäytyisit, jos sinulla olisi yleisöä.

Kuvittele itsellesi mahdollisimman paha olo ja mieti, miten hienosti pystyt itse käyttäytymään isossa tuskassa. Niinpä. Sitten mieti lasta, jolla ei ole edes sellaisia pahan olon käsittelykeinoja kuin aikuisilla on.

Kuvittele lapsi oireiden takaa, miten ihana ja fiksu poika hän onkaan! Kuvittele lapsi suloisena nukkumassa – sekin aika tulee tänään jossain vaiheessa, varmasti.
Voi olla, että kaikki muut maailman äidit pyörittelevät päätään epäuskoisena, miten heikkoluonteinen kukaan äiti voi olla, kun tarvitsee tällaisia hajoamispisteen mantroja normaaleissa kiukkutilanteissa. Mutta… Uskokaa tai älkää, minä en puhu normaaleista kiukkutilanteista. Niille minä lähinnä mielessäni naurahdan ja selviydyn niistä kai ihan hyvin. Nämä oirekiukut ovat rankkuudeltaan jotakin lähemmäs kahdeksankymmenkertaisia verrattuna normaaleihin kolmi-nelivuotiaan uhmakiukkuihin, ainakin meillä, kun vertaa oireettoman ja oirekauden kiukkuja. Oirekiukut vieläpä kestävät yleensä koko päivän, normaalikiukkuja kai on päivässä muutamia (?).
Niin tai näin, tässä oli palasia minun pääni sisältä vaikeimmilta arkemme hetkiltä.

Selkeää mutta sekavaa

Allergologilla käynnistä on jo monta päivää. Minulla on kyllä ollut sormet muutaman kerran tässä näppiksillä blogin kirjoittamistarkoituksessa, mutta ajatukseni ovat olleet niin sekavat, yllättyneet, ärsyyntyneet, helpottuneet, jännittyneet ja kaikkea muutakin, että selkeitä lauseita paperille ei ole tippunut. Nyt yritän puristaa kahden informatiivisen lääkäritunnin Pikkusankari-jutut muistini lokeroista muillekin kuultavaksi.
Pikkusankarin nenä ja nielu ovat lääkärin kurkkauksien perusteella pahassa kunnossa : väritykset ovat räikeän allergisia ja limakalvot turvonneet. Tähän kun lisää kuvaukset toisaalta löysästä vetämättömästä pojasta ja toisaalta raivokkaasta käyttäytymisestä sekä ajankohdan, jolloin meillä on alkanut mennä todella huonosti, oli the Gurulla selkeä käsitys, mistä pääosin kiikastaa: astman hoito on huonossa jamassa ja siitepölyt kiusanevat melkoisen paljon poikaamme. Astman hoitoa korjataan siis lisäämällä Ventoline jokapäiväiseen lääkelistaan. Siitepölykaudet TÄYTYY tästä lähtien ottaa paremmin huomioon myös tässä perheessä. Oli (taas kerran) jännä huomata, miten ei oltu tajuttu seurata, onko Pikkusankarin oireiden suhteen paaaaaljon vaihtelevissa päivissä mitään eroa esimerkiksi sateisena, tuulisena ja aurinkoisena päivänä. Eikä oltu tajuttu paljon muutakaan… Kun the Guru luetteli tämän hetken pahimpia siitepölyjen kanssa risriinreagoivia ruoka-aineita, niin sieltähän tuli melkein Pikkusankarin jokapäiväinen ruokalista; löytyi bataattia, lanttua, banaania, persikkaa… No kiva kun tämäkin juttu muistettiin taas!

Kevät, ei aina niin kivaa aikaa.

Ensin siis annetaan Ventolle mahdollisuus ja katsotaan, poistaako se oireita. Jos mitään ei tapahdu, otetaan tujumpi käsittely esille ja nostetaan Seretide taas kerran 2+2-annokseen. Tilannetta seurataan, ja tarvittaessa kokeillaan myös täysin maidotonta ruokavaliota. Maito kun saattaa pahentaa astmaoireita.

Riippuen siitä, miten astma saadaan kuriin ja mitä oireita jää jäljelle, tehdään päätös refluksin ja ruokavalion suhteen. Voi olla, että Losecia aletaan vähentämään, jos kaikki oireet katoavat Ventolla/Serellä/maidottomalla. Voi olla, että Losecin annosta nostetaan, jos oireet jylläävät Ventosta/Seren nostosta/maidottomasta huolimatta. 
Suurempia linjoja tulevan vuoden sisällä voi olla, että ruokavalio vapautetaan kokonaan, ja katsotaan kauhulla ja jännityksellä, miten käy. Tämän puolesta puhuisivat seuraavat seikat: 1) Pikkusankari ei reagoi anafylaksialla, joten hengenhätää meille ei tulisi mistään ruuasta 2) meillä syödään todella monipuolisesti, joten mitään ruoka-ainetta ei tulisi ”yliannostusta”, jos Pikkusankari vain olisi yhteistyökykyinen ja moniruokahaluinen 3) nykyisessä Pikkusankarin ruokavaliossa taitaa olla ainakin joitakin pikkupahiksia, joten niiden suhde kaikkeen syötyyn ruokaan todennäköisesti vähenisi.

 
Onko meidän perheessä kohta kaksi tyyppiä, jotka voivat tuosta noin
vain, sen suuremmin ajattelematta lampsia tarjoiltavien kimppuun?

Mutta voi myös olla, että edellä esitettyä ideaa ei todellakaan lähdetä toteuttamaan, ja pahislistaa vain entisestään kasvatetaan, kun saadaan pikkuhiljaa kiinni uusia vanhoja syyllisiä. Näin ollen ruokavalio suppesini, mutta olo toivottavasti paranisi. Tällöin ruokavaliohoito jatkuisi ennallaan: kokeiltaisiin yksi kerrallaan uutta ruokaa ja karsittaisiin ne, joista tulee pahat oireet (juuri sillä hetkellä).

Juuri tälle hetkelle saimme kuitenkin yhden järisyttävän ohjeen: myös huonoina päivinä saa kokeilla uutta ruokaa. Toisin sanoen Pikkusankarin luontaista kiinnostusta uusia makuja kohtaan ei saisi tyrmätä. Kun Pikkusankari on kysynyt, saako hän maistaa jotakin meidän lautasellamme olevaa, jossain vaiheessa kokeiluun tulevaa ruokaa, suustamme on kuulunut liian usein: ”No et todellakaan saa tänään, koska sinulla on niin huono päivä. Katsotaan sitten parempana päivänä.” The Guru kannusti kuitenkin kokeiluihin myös huonoina päivinä, perusteluinaan se, että tuskin huono päivä kovinkaan paljon huonommaksi muuttuu kokeilun myötä ja se, että jos neljän vuoden ikää lähestyvän Pikkusankarin kiinnostus estetään monesti, kohta hänellä ei enää ole sitä ja sitten saatamme olla pulassa syömisen ja ruokavalion laajentamisen suhteen. Eli nyt vaan pikkupikkumurunen Pikkusankarille käteen (ja jos hän niin päättää, niin suuhunkin) kokeiltavaa ruokaa – juuri silloin, kun hän haluaa! Pelottava, pelottava ajatus.

Pelkkä astma ei kuitenkaan ole se, mikä Pikkusankaria vaivaa. Kertoohan hän itsekin, että sattuu kurkkuun/närästää/polttaa. Ja työntäähän hän oireissaan IHAN KAIKEN IHAN KOKO AJAN suuhunsa – juttu, jota en ole nähnyt/kuullut muiden tuon ikäisten lasten todellakaan enää tekevän. Kaikki muu refluksiin ja allergioihin liittyvä suuremman mittakaavan säätö riippuu kuitenkin siitä, mikä osoittautuu astman osuudeksi tässä koko oirerytäkässä.

Toisaalta siis selkeää, mutta toisaalta hyvinkin sekavaa.