”Järjetöntä menoa!” Näin olen joutunut viime viikkoina vastaamaan kuulumisten kyselijöille. Ja se on vähän kaunisteltu totuus. Nyt ovat karanneet langat käsistä ja pahasti. Jos lankojen etsintäaika the Gurun kanssa ei olisi varattu sopivasti juuri ensi viikolle, minä näpyttelisin muutaman Visa-jutun koneella Tjäreborgin sivuilla ja heittäisin matkalaukkuun vain yhden ihmisen vaihtovaatteet pariksi viikoksi. Mutta onneksi automme eturekisterikilpi suuntaa muutaman päivän päästä kohti helpotuksen Järvenpäätä, jottei sitten tarvitse odotella ovikellonsoittajia lastensuojelusta.

Mitä sitten on tapahtunut? Minä en suoraan sanottuna tiedä! Ja sehän tässä risoo, kun ei ole oikeastaan mitään oireiden jäljityskykyä nyt. Pikkusankarin tilanne on kriisiytynyt pahasti: jo pelkästään häntä silmiin katsoessa huomaa, kuinka vaikea olo hänellä on. Jos yhdellä sanalla pitäisi pientä kuvata, se olisi tuskainen. Käytösoireet ovat aivan avaruudellisissa mitoissa. Millään, mitä vanhempi sanoo, ei ole hänelle merkitystä. Mitään, mistä ollaan puhuttu, ei muisteta. Mitään ei kunnioiteta. Hän on samaan aikaan ihmeen vetelä, asioista kiinnostumaton ja valju sekä aivan hyperaktiivinen, villi ja pahimman luokan reuhottaja. Hän ei jaksa normaaleja asioita (en jaksa kävellä hiekkalaatikolle, en jaksa riisua kenkiä jalastani), mutta samaan aikaan lähmää eteisen peilistä kaksi neliömetriä, kaatuu tahallaan pikkuveljen päälle, heittää pikkuautolla äitiä ja tunkee toista kurkkuunsa. Kyllä, kuulostaa myös uhmalta. Sitäkin on. Aivan varmasti. Ja paljon. Mutta yritän kuunnella niitä rippeitä äidinvaistostani, joita vähän kai vielä on jäljellä kaikkien näiden ärsytyksennostatusviikkojen jälkeen. Ja ne vaistot sanovat, että hoitotasapaino on päälaellaan. Todennäköisesti sekä refluksin, allergioiden sekä astman suhteen. Niin järkyttävän kuluttavaa tämä lapsiperheen arki ei vaan voi olla, että perusterve kolmejapuolivee olisi tämmöinen. Mutta jos tämä on normaalia, niin minä lupaan askarrella mahtavilla kädentaidoillani jokaikiselle maailman kolmejapuoliveen äidille niin hienot pitkäpinnainen äiti -mitalit, etteivät ne koskaan lennä roskiin sieltä koristehyllyltä.

Pikkusankari pyysi minua askartelemaan ankalle potan. Mitaleista tulee varmasti yhtä hienoja!

Jos kyseessä ei ole vain huonolla luonteella varustettu minä, niin spekulaatiot Pikkusankarin pipikäyttäytymisen syistä lentelevät laajoilla aihealueilla: porkkanakokeilun jäljet, maitotuotteiden kanssa venkslaaminen, astman kevätpaheneminen, lääkkeiden perustason riittämättömyys, jonkun yllättävän, aiemmin sopivan ruuan sopimattomuus, flunssan jälkimainingit…

Kummastuttavana lisänä oikean pipidiagnoosin puolesta puhujana ovat myös Pikkusankarin kolme hyvin erikoista päivää näiden kauhistuttavien viikkojen aikana: yksi mahalaukun salamannopea täystyhjennys suun kautta sänkyyn, kaksi pepun kautta housuun. Näiden kertojen välissä oli monia päiviä ja muuten ei ollut mitään normaalikipeysoireita. Me tulkittiin siis allergiaoireiksi. Tämmöistä vaan ei ole Pikkusankarilla ennen ollut. Puklaaminenkin loppui silloin joskus kauan sitten.

Jotta arki ei ihan pääsiäissulkien väristä liitelyä olisi, niin Minimullistaja heittää sekaan omat oireensa. Kaksi hammasta – muuta tuskin tarvitsee muille refluksivanhemmille kuvailla. Ei-refluksivanhemmille tiedoksi, että hampaan teko siis todella pahentaa refluksia. Siihen tietty lisäksi epäonnistunut ruusunmarja-vadelmakokeilu, lattialta mahdollisesti suuhun imuroituja epäsopivien ruokien muruja ja ehkäpä vähän motorisen kehittymisen aikaansaamaa levottomuutta öisin. Kiva paketti siis meillä kasassa kaiken kaikkiaan! Päivät kirjaimellisesti taistellaan Pikkusankarin kanssa ja kannetaan Minimullistajaa, yöt herätään tunnin välein ihmettelemään, joko taas on ruoka-aika vai vaivaako tässä nyt joku isompi juttu myös Minimullistajaa.

Lähteä matkaan vain jäädä kotiin?

Kaikesta tästä huolimatta me olemme reissanneet. Yrittäneet ajatella positiivisesti. Toivoneet parasta. Varautuneet kaikkeen. Vaikka olisi ollut todella helppo jäädä kotiin odottaen hetkeä, jolloin molempien lasten hoitotasapaino olisi hyvä, emme ole jääneet, sillä sellaista hetkeä tuskin sitten tulisikaan ja matkat jäisivät tekemättä. Olemme uhmanneet hermojamme, terveyttämme ja perheemme sopusointua – ja lähteneet vapaaehtoisesti pienille matkoille niin kotimaahan kuin lähelle rajan taaksekin. Voin kertoa, että matkat tällä konkkaronkalla autossa, ratikassa, junassa ja laivassa ovat olleet sen verran hmmmmm, mielenkiintoisia, että ihan niiiiiin hulluja emme ole, että lentokoneeseen ja pidemmälle kuin kelta-siniseen naapurimme, lähtisimme näillä edellytyksillä. Tavisperheelliset – naurakaa vaan, kun minä kerron, että meillä mietitään ennen matkaa, että miten me oikeasti selvitään laivamatkasta hengissä.

No, mitä me sitten ollaan tarvittu selviytyäksemme? Tässä muutamia pointteja.

Eväitä. Syöminen on monelta kantilta ajateltuna tärkeä juttu. Eväät ovat aika välttämättömyys silloin, kun ei ole varmaa, onko seuraavaan kolmeen päivään mitään mahdollisuutta saada sopivaa ruokaa nenänsä alle. Eväitä iideeläiselle, eväitä yhdelle isommalle allergiselle, eväitä yhdelle pienemmälle allergiselle. Mahdollisimman paljon kylmäsäilytettävää jäisenä mukaan, mahdollisimman paljon sopivaa kuivatavaraa kassiin.

Onneksi edes yksi meidän perheestä ei ole ruokavammainen ja saa nauttia syömisen vapaudesta. Lucky you, my darling.

Itkunsietokykyä. 

Kun peruskauppareissuautomatkat itketään, niin on ihan hyvä varautua siihen, että viiden tunnin automatkakin itketään. Pysähdytään, röyhtäytetään, kanneskellaan, imetetään, heijataan, – ja kulutetaan matkaan tupla-aika normaaliin menovauhtiin verrattuna.

Itsehillintää. Omaan kotiin voi ostaa tai olla ostamatta sellaisia juttuja, joita ei voi syödä. Pikkusankarin imetysdieetissä yritin olla älyttömän vahva ja vetää elämää eteenpäin itse syön näitä kuutta ruoka-ainetta tässä kaikki päivät ja ei haittaa vaikka te muut mässäätte siinä pöydän täydeltä mun ykkösherkkuja, jotka oikeastaan itse teinkin teille vaikken niitä pysty kuin haistelemaan– asenteella. Nyt en yritäkään olla niin vahva. Mutta itsehillinnän tulee olla moninkertainen silloin, kun liikutaan muualla kuin kotona, se on sanomattakin selvää. Ei kukaan imetysdieettiläinen voi olettaa, että omien seinien ulkopuolella näkisi vain kanaa ja bataattia.

Olisiko reilua, että sukulaisvierailuilla sukulaiset söisivät sun maidoton munaton viljaton-dieetin mukaisesti? No ei olisi.

Kekseliäisyyttä. Olen käynyt tämän imetysdieetin aikana reilut kymmenen kertaa ravintolassa syömässä, ja yleisesti ottaen asennoituminen rajoituksiini on ollut kohteliasta, mutta varsinkin viimeisten ruoka-ainerajoitusten jälkeen monissa ravintoloissa on törmätty kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan. Esimerkiksi muutama päivä sitten pääkaupunkimme keskustassa vieraillessani kävin viidessä ravintolassa kysymässä lounasmenuvaihtoehtoja minun dieetilleni. Vasta kuudennessa ravintolassa tärppäsi – ja sielläkin kehnosti. Viidessä ensimmäisessä seliteltiin noloina, kuinka kanasalaatin kanat ovat valmiiksi marinoituja, joten ne saattavat sisältää esimerkiksi paprikajauhetta tai kuinka he eivät ole varmoja, onko lohi kasvatuslohta vai merilohta (kasvatuslohta en syö niille syötetyn soijan allergisoivuuden takia) tai kuinka lihan paistorasvaa on vaikea selvittää ynnä muuta sellaista hieman epäammattimaista. Kuudennessa ravintolassa sain eteeni minulle tuunatun salaattiannoksen: salaattia, kurkkua, tomaattia, kuusi katkarapua (laskin!) sekä viisi kypsentämätöntä (!) multaista (!) herkkusienen siivua (laskin!). Yksi elämäni ärsyttävin yhdeksän ja puoli euroa. Onneksi seura oli edes huippua.

Laivallakin katkaravut olivat turvallisin valinta. Riisikakun pyysin rohkeasti viereisestä ravintolasta. Avocadon pilkoin päälle omista eväistäni.

Kekseliäisyyttä ja viitseliäisyyttä siis tarvitaan niin ravintolan kuin itsenkin osalta, jos ihan kaikkia
aterioita ei ole mahdollista raahata mukana ihan kaikkialle. Samat kekseliäisyys ja viitseliäisyys ovat tarpeen myös muissa ehkä normaaliperheelle oudoissa, matkustamiseen liittyvissä jutuissa: kantoreppu on jaksettava raahata mukaan: se on aivan numero yksi matkustustarvike; jatkuvan pukluvaaran takia oksennusrättejä sekä vaihtovaatteita (kaikille) pitää jaksaa kantaa useat mukana (jos ei välttämättä halua levittää puklujen väristä designia kodin ulkopuolella), lääkeannoksia pitää jaksaa näpertää minigrippeihin ja niin edelleen.

Tämä piiras sisälsi muuten kaikkea varmasti sopivaa, mutta glukoosi-siirappi on aina kysymysmerkki. Keliaakoille se sopii, mutta vilja-allergisille ei välttämättä. Silti Pikkusankari sai oman palan tätä herkkua.

Joustavuutta tarvitaan myös tietenkin muidenkin juttujen suhteen. On esimerkiksi siedettävä mahdollisen matkustusstressin pahentaman refluksin oireet, on jaksettava tehdä tiettyjä sovittuja/varattuja juttuja matkan aikana, vaikka kuinka perheen pienin nähisisi i-han ko-ko yön ja on kuunneltava imetysdieettaavaan äidin juoman liiallisen kahvin aiheuttamia mahavaivoja vauvalla. Matkalla kun usein pystyssä on sentään pysyttävä, kofeiinin voimin jos ei muuten. Mutta kyllä, on niitä päikkäreitäkin yritetty järjestää kylpylä- ja laivamatkoilla. Siinä sitten vaaditaankin toiselta, hytistä poispotkitulta osapuolelta melkoista joustavuutta…

Tuttu näky, valitettavasti myös lomamatkoilla. Yö menee valvoessa ja aamulla muutaman pikkutirsan jälkeen silmät eivät vaan tahdo aueta. Minimullistaja taisi löytää sängystä kännykän ja herättää äidin sen kameran salamavalolla.

Kaikesta huolimatta – suosittelen pikkumatkoja kaikille refluksi-allergiaperheille, joiden mielessä edes yhtään käy ajatus, että ehkä me voisimme selvitä.