Hae
Emmi Anniina

Miksi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan
onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin
pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen
kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä,
nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan
ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän
koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa
kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.

Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa
kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein
yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät
viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten,
kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki
valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni
syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot
sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät
valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat
Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä
leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ
valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI???
Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin
elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko
he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun?
Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä
kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme
olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu
kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville
joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma
siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta
hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon
heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja
korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta
puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu,
epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni
taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut,
etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin
valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut
rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii
kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa,
että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua
missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on
ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut
koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun
jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan
olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin
leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun
ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi
koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy.
Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä
saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan
enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko
muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko
tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät?
Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja
pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita
torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat
kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran
nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle
koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai
”kotiin”, niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety
ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen
odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?

11 kommenttia

  1. Mammamarian kirjoitti:

    Tähän ei kai ole mitään järkevää sanottavaa. Mutta voimia sinne roppakaupalla!!! Luultavasti jokainen ryöstetyksi tullut kokee just noita kodin häväistys ajatuksia. Ei voi kuin toivoa, että ne ääliöt jäävät kiinni ja saatte arvokkaat muistot takaisin!

  2. Mammamarian kirjoitti:

    Niin, ja todettu on että niitä joita koetellaan, koetellaan sitten kunnolla. Syvältä!

  3. Anonyymi kirjoitti:

    Kauheeta! Voimia selviytymiseen koko perheelleenne!

    Linda

  4. Anonyymi kirjoitti:

    ihan järkyttävää!! tuleepa mieleen juurikin, että mitä ihmettä varkaat tekevät teidän valokuvillanne, miksi ulkoinen kovalevy on varastettu.?? Voimia sinne hirveästi, menee varmaan aikaa ennenkuin tuosta järkytyksestä toivut. Kannattaa myös harkita jonkun kriisiavun/ ammattihenkilön kanssa juttelua.

  5. Emmi kirjoitti:

    Kiitos kaikille sympatiasta.

  6. Helia kirjoitti:

    Toi on ihan hirveetä! Mun vanhemmille kävi samoin viime vuonna juhannuksena, sotkua ei ollut, mutta kaikki oli viety. Me mentiin mun miehen kans sinne sillon eka eikä huomattu mitään ennen kuin siskoni, nuori tyttö tuli kotiin ja hänen lapsennäköisestä huoneestaan oli pengottu kaikki pienimmätkin rasiat! Siis sellaiset missä lapset pitävät yleensä kyniään yms! Se tunne oli ihan hirveä!!! Vuosi sen jälkeen muisto on jo jonkun verran haalistunut eikä ole mielessä joka päivä. Mutta se tunne heti sen jälkeen, on juuri noin kamala mitä parhaillasi läpikäyt. Voimia ja tsemppiä täältä!!!!

    • Emmi kirjoitti:

      Onpas teilläkin ollut kurja kokemus!! Kaikki ryöstöt tuntuvat pahoilta, mutta jotenkin erityisesti lapsiperheiden ryöstöt, kun lapset ovat eri haavoittuvuusluokkaa kuin aikuiset. Meilläkin oli ihan selkeästi leluja esillä ja perhetauluja seinillä, joten tiesivät varmasti, että lapsiperhe kyseessä 🙁 Hyvä tietää, että teillä muisto ei tulvi mieleen joka päivä enää. Tällä hetkellä mulla ei ole ollut minuuttiakaan, etten olisi sitä miettinyt ja ahdistunut. Ihmettelen, jos joskus pääsen siihen tilaan, että menee päiväkin, ettei sitä muistaisi… Tunne on kyllä sanoinkuvaamattoman kaamea.

  7. Anonyymi kirjoitti:

    Kuvista. Jos varas/varkaat aikovat myydä laitteen eteenpäin, he saattavat tyhjentää koneen muistin asentamalla uuden käyttöjärjestelmän. Heillä ei välttämättä liene intressiä kuvien katseluun..

    Toivoen, että aikanaan pelot väistyvät.

    • Emmi kirjoitti:

      Tuota olen itsellekin yrittänyt hokea, että toivottavasti joko saadaan kone takaisin koskemattomana (hyvin hyvin epätodennäköistä toki…) tai että varkaat pistävät saman tien tyhjennysohjelman päälle, eivätkä koske mihinkään tiedostoihin.

  8. Tiina // Hetken vaan kirjoitti:

    Voi apua, ihan kauheeta! En voi ees kuvitella miten hirvee fiilis tulla kotiin! Ja ne kuvat.. :'(

    • Emmi kirjoitti:

      Oli kyllä kauheata. :'( Me jouduttiin tuon takia muuttamaan pois meidän kämpästäkin, kun mä en pystynyt olla siellä enää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *