Hae
Emmi Anniina

Oma aika – mikä se on?

Luin Isivuosi-blogin kirjoituksen omasta ajasta. (Kirjoituksen näet täältä: KLIK!) Kun luin tekstiä, nyökyttelin monessa kohdassa. Olen samaa mieltä, ihan just noin, aivan, mietin lukiessani. Samoilla linjoilla siis ollaan. Ennen en juuri olekaan kyseistä blogia lukenut enkä blogin kirjoittajasta tiedä mitään, mutta kyseinen kirjoitus oli ajatuksia herättävä.

Miten tekstejäni on tulkittu

Itse asiassa nostin asian omaankin blogiin senkin takia, kun minua on monesti arvosteltu siitä, kun olen kehottanut muutamia kertoja blogissa vanhempia pysähtymään arkeen, nauttimaan omista muksuista ja miettimään kahdesti, onko tuntikaudet viikossa omaa aikaa niin tarpeellisia, vai vaan esimerkiksi tottumus tai tapa tai ”sitähän kuuluu olla x-määrä”-olettamus. Olen sitä mieltä, että aina kannattaa haastaa omaa arkea, ja minä olen halunnut blogissani haastaa vanhempia katsomaan arkea eri tavalla. Niin, että ne pienet kauniit arjen välähdykset jäisivät mieleen. Niin, että lapset olisivat onnellisia siitä, että vanhemmilla on oikeasti aikaa olla yhdessä ja tehdä rauhassa niitä juttuja, joita lapsi tahtoo yhdessä tehtävän.

Olen teksteissäni omaan suoraan rehelliseen tapaani ilmaissut asiat ja olen saanut kuulla olevani mielestäni parempi vanhempi kuin muut. Olen myös kuullut, että ehkä minulla ei ole kokemusta haastavasta arjesta, jos puhun siitä, että omaa aikaa voisi tarkastella toisella tavalla. Tiedän, että on erilaisia näkökantoja ja omaan blogiin tuon tietenkin vain oman näkökantani. En missään nimessä koe, että olisin parempi vanhempi kuin muut enkä myöskään koe, että arkeni olisi helppoa. Toki, meillä ei ole kahtatoista lasta eikä esimerkiksi kukaan lapsista kehitysvammainen, mutta meillä on kolme villiä poikaa, jotka nukkuvat vähän ja vaativat arjessa paljon. Meillä on koettu todella vaikeita käytösongelmia, valvottu vuosikausia ilman muutaman tunnin yhtenäistä unipätkää ja meillä on hoidettu vaikeasti refluksisia, allergisia ja astmaisia lapsia.

Yhtälailla kun kaikki lapset ovat erilaisia, niin vanhemmat ovat erilaisia ja myös se, miten eri vanhemmat kokevat samantyylisen arjen, on erilaista. Toiset jaksavat enemmän ja toiset vähemmän, vaikka objektiivisesti arvioiden arki olisi samanlaista. Ja edelleen, vaikka tämän näkökannan ottaa huomioon, niin haluan edelleen kehottaa jokaista vanhempaa pohtimaan, tuleeko kallisarvoinen aika käytetyksi juuri sillä tavalla, että se toisi arkeen harmonian ja perheeseen toimivan dynamiikan. Ja entä alkaako kenties joku asia harmittamaan vuosikymmenten päästä?

Ristiriitainen oma aika

Ja se oma aika, mitä se siis on? En ole varma, miten oma aika määritetään. Onko oma siis sitä aikaa, kun ei olla töissä? Mutta ollaanko silloin lasten kanssa? Entäs ne, jotka ovat kotona lasten kanssa kotihoidontuella, onko ilta omaa aikaa, vaikka lapset ovatkin siinä kotona silloin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin voi tehdä ”mitä tahtoo”? Mutta eikö lastenkin kanssa voi (ainakin silloin tällöin ja useimminkin) voi tehdä niitä juttuja, joita vanhempi tahtoo? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin ollaan yksin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin kahvitellaan ystävien kanssa? Voiko siivoaminen olla omaa aikaa? Vai onko oma aika sellaista, jolloin ei olla töissä eikä vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä, tekipä sitä sitten mitä tahansa?

Kuinka paljon minulla on omaa aikaa?

Näitä pohdintoja kun mietin, niin esimerkiksi se, kuinka paljon minulla on omaa aikaa ja kuinka paljon sitä tarvitsen, muuttuu paljonkin. Ehkä yhteinen keskustelu omasta ajasta voisi olla selkeämpää, jos ensin kaikilla olisi sama näkemys omasta ajasta.

Minun näkemykseni omasta ajasta on se, että haluan ehdottomasti viettää kaiken mahdollisen ajan lasteni kanssa. Eli tällä kriteerillä sanoen, en tarvitse omaa aikaa ollenkaan. Mutta se, että tahdon myös tehdä työjuttuja ja käydä paikoissa, joihin ei saa ottaa lasta mukaan, lieventää tätä lausetta.

Kaikkiin työjuttuihin ei voi ottaa lapsia mukaan eikä kaikkiin tapahtumiin raahata kolmea tai edes yhtä lasta. Näin ollen mahdollisuus olla koko ajan lasten kanssa rapisee siihen paikkaan. Ja tämähän on vapaaehtoinen päätös minulta. Siinä mielessä siis vietän omaa aikaa aina, kun lapsia ei siihen omaan aikaan saa mukaan. Haluan mennä ystävien lapsettomille kuusikymppisille ja mielenkiintoisiin lapsettomiin pressitilaisuuksiin. Haluan opiskella, ja opiskelupäivät nyt vaan ovat lapsettomia. Haluan tehdä sisällöntuotantoa sivutyökseni, ja sitä ei voi tehdä yksivuotiasta samalla silmälläpitäen. Jos ystäväni kutsuu minut kaksin kahville, niin tahdon ehdottomasti mennä. Näillä kriteereillä siis tahdon viettää omaa aikaa aina, kun siihen tulee tällaisia ”spesiaali”tilaisuuksia (tai töitä).

Ja nyt kun näitä luettelee, niin tuntuu, että tällaista omaa aikaa on paljonkin! Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että saattaa mennä yli viikkokin niin, että en todellakaan tee muuta kuin herään klo 06 ekan lapsen kanssa ja menen nukkumaan klo 22 vikan lapsen kanssa ja olen koko ajan yksin vastuussa lapsista ja kodista yli viikon putkeen. Sitten seuraavalla viikolla saattaa olla viikko, jolloin mies tekee etätöitä kotoa ja minulla on opiskelua kolmena päivänä viikossa, mikä kai luetaan omaksi ajaksi (jos luetaan) ja tähän päälle muutama työjuttu?

En kaipaa pois lasten luota

Sekavaa pohdintaahan tämä on, sillä samalla, kun kirjoitin omasta ajasta, en edes ole varma, mitä siitä mietin. En kuitenkaan millään tavalla ”kaipaa pois lasten luota”. Nämä tilaisuudet, joihin en ota lapsia mukaan, tulevat omalla painollaan ja jos saan ne onnistumaan lastenhoidollisesti, niin niihin mieluusti menen (ja sovitut työt mieluusti teen). Vietän siis lasten kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, enkä ikinä koskaan ole sitä katunut. Luulen, että tilanne olisi toisin päin, jos olisi viettänyt enemmän ”muuten vain” -omaa aikaa.

Tottakai olisi ihanaa esimerkiksi lukea enemmän omia kirjoja ja viettää aikaa miehen kanssa enemmän, mutta elämä on valintoja ja lapset ovat minun ykkösvalintani tällä hetkellä. Ja se tuntuu oikealta. Jos joskus saan hetken kirjan lukemiselle tai miehen kanssa rauhalliselle juttelutuokiolle, olen kiitollinen, mutta en koe, että minulla välttämättä olisi oikeus vaatia sellaista säännöllisesti. Erittäin kiitollinen olen myös siitä, jos joku ystävä huomaa väsymyksen ja tarjoaa pientä päikkärihetkeä – yleensä en kieltäydy tällaisesta, sillä tiedän, että nukkuminen, jos mikä, antaa arkeen voimia!

Ehkäpä myös kolmen lapsen vanhemmuus on rohkaissut minua ottamaan lapset mukaan kaikkialle, mihin se vain on mahdollista. Lapsia voi ottaa yllättäviinkin harrastuksiin ja kulttuuririentoihin mukaan, jos vain itse niin tahtoo. Sehän se vasta on mielestäni mielekästä kasvatusta: lapset oppivat samalla sinulle tärkeistä asioista paljon ja tutustuvat sinulle tärkeisiin ihmisiin. Ja samalla kääntäen: silloin, kun on pakostakin lapsettomia menoja, niin kannattaa yrittää nauttia niistä täysin. Sillä aikaa lapset saavat nauttia jonkun heille tärkeän ihmisen seurasta ja sekin on ihana asia.

Noniin, mutta nyt on teidän vuoronne. Miten te koette oman ajan? Kuinka usein sitä tarvitsette? Vai tarvitsetteko ollenkaan?

Kiitos Isivuosi inspiraatiosta tekstiini!

// Emmi

3 kommenttia

  1. HH kirjoitti:

    Kahden pienen lapsen äitinä aikaa ilman lapsia on hyvin vähän. Jos ajatellaan perinteisesti, että ’oma aika’ tarkoittaa sitä, että tekee jotain itselleen mieluista yksin tai ainakin ilman lapsia, niin sitä on hyvin vaikea sovittaa arkeen, missä itse hoitaa lapsia kotona ja mies käy töissä että opiskelee. Kaupassakäynti on itselleni ’luksusta’, jos saan tehdä sen yksin – usein otan kauppaan mukaan 4v esikoisen ja pienempi jää isälle/mummolaan, vain, jotta saan sen pienen hetken olla kahdestaan isomman lapsen kanssa, sellaisia hetkiä kun ei aina tahdo olla kun ei ’huvin vuoksi’ raaski pientä hoitoon jättää (ja arjen keskellä varmasti tulee tilanteita, kun väsymyksissään hermostuu toiseen/molempaan lapseen ja erityisesti tälläisen jälkeen haluaa antaa erityistä enemmän sitä kahdenkeskistä aikaa molemmille..)
    Omia harrastuksia minulla ei ole, vaan teen sitten lasten kanssa niitä itselleni mieluisia juttuja (toki lapset nauttivat niistä myös), esimerkiksi retkeillään ja liikutaan ulkona paljon, meillä on pieni kotikanala jne. .
    Kai se on tavallaan oma valinta olla lasten kanssa ja pyrkiä epäitsekkyyteen sillä saralla.
    Valvottuja öitä on takana neljän vuoden ajalta hyvin, hyvin monia ja imetysvuosia yhteensä 3,5v ja vielä jatkuu pienemmän kanssa. Joten väsymyksen vuoksi välillä kaipaa niitä hetkiä, että voisi vain olla. Mutta toisaalta – pikkulapsiaika on todella lyhyt, väsymys luonnollinen ja väistämätön osa sitä, eikä itsellä toistaiseksi ole mitään harrastusta tms mitä en voisi lasteni kanssa tehdä – ja ne teen ilolla heidän kanssaan, sillä aivan varmasti lapsetkin saavat paljon irti niistä myös tulevaisuuttaan varten.
    Ainoa mikä ei tahdo sujua lasten kanssa on opiskelu, mutta siihen jäänee oma aikansa parin vuoden kuluttua. X)

  2. emmi kirjoitti:

    Samoja ajatuksia minullakin kuin sinulla. Luulen, että tällä tyylillä ei tule tulevaisuudessa kovinkaan harmittamaan se kaikki lasten kanssa vietetty aika. <3

    Aika palapeliä tämä on meilläkin tämä arjen pyöritys, kun mies on suurin piirtein joka toisen viikon työmatkalla ulkomailla ja minä lasten kanssa kotona (meillä kukaan ei ole koskaan ollut päivähoidossa). Samalla pyrin klousaamaan opintoni (onneksi vain 2-3pv/kk) ja tekemään sivutyönä sisällöntuotantoa (iltaisin ja kun mies on kotona vapaapäivillä). Koska lastenhoitoa joudun pyytämään opiskeluani varten meidän ainoalta isovanhemmalta jo kuukausittain, niin jaan ajatuksesi, että on kipeän vaikeaa pyytää "turhaan" lastenhoitoa keneltäkään. Aina pitää olla joku syy…

    Tsemppiä sinulle ihanaan, mutta välillä väsyttävään arkeen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *