Hae
Emmi Anniina

Mitä meille kuuluu?

En minä tiedä. Tai ainakaan en osaa pukea sitä hyvin sanoiksi. Elämämme on vielä muutoskriisivaiheessa ja tunteet sekaisin. Muutaman faktan voinen silti tiputtaa tähän nyt:

Jokaiseen päivään kuuluu hysteeristä itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä.
Erilainen väsymys vaivaa ja uuden rytmin opettelu on vaikeaa.
Gastroskopia on tehty. Erään työpäivän jälkeen minulle esiteltiin sairaalasta saatuja reippausmitaleja hehkuvin silmin: oli pikkueläinelefanttia, pyörätarroja ja komea diplomi. Pikkusankarille sopivaa jätskiäkin oli annettu palkintona paikanpäällä. Tulokset tulevat parin viikon päästä, mutta sen tiedon sai jo viedä kotiin, että ruokatorven ja mahalaukun välinen läppä on löysempi kuin normaalisti kaksivuotiaalla. Mutta todennäköisesti aika paljon läppä on kuitenkin kiristynyt vauvaiästä, jolloin oksennus pulpahti neljäkymmentä, seitsemänkymmentä kertaa vuorokaudessa ulos.
Vehnäaltistus on nyt suoritettu lääkärin valvonnan jälkeen kotona peräti kaksi kertaa aina edellisestä toipumisen jälkeen. Kaikilla kerroilla on oireita tullut, mutta päättelyproblematiikkaa on vaikeuttanut kahdella ensimmäisellä kerralla Pikkusankarin mahaan päätyneet yllätyslöydöt lattialta. Tämä viimeinen kerta oli onneksi muista muuttujista puhdas, joten päätelmä on, että ei ole vieläkään vehnän aika Pikkusankarilla.
Isi ja poika pärjäävät loistavasti kaksin. Siis LOISTAVASTI.
Työpäiväni jälkeinen aika on yleensä kaksijakoinen: ensin äiti ei saa koskea, puhua eikä liikkua. Äiti käsketään tomerasti ”ulos!”, heti, kun hän on astunut ovesta sisään. Viimeistään parin tunnin päästä äiti ja Pikkusankari kuitenkin sylittelevät, pusuttelevat, kikattelevat ja lueskelevat sohvalla. 

Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen. 

Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.

Refluksilähitulevaisuus

Allergologilla käynti muutama viikko sitten antoi uusia etappeja seuraavien kuukausien refluksielämällemme. Nyt kun pari vuotta on tungettu lääkettä jos toistakin aaltoilevasti oireilevan Pikkusankarin sisuksiin, joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä, on kuulemma aika arvioida tilanne kokonaan uudestaan. Allergologi määräri Pikkusankarin gastroskopiaan sekä oskillometriaan. Losec pitää tauottaa viikoksi. Nyt jo kauhistuttaa se kivun määrä, minkä Pikkusankari mahdollisesti kehossaan tuntee seuraavien päivien aikana. Epäreilua, sydäntä raastavaa ja maailman kauheinta. Ja isompi kulta siellä kotona, I wish you luck!