Hae
Emmi Anniina

Surumeininki

Mitä olen tehnyt edelliset vuorokaudet? Lähinnä itkenyt.
Purskahdan holtittomaan itkuun, kun saan ulko-oven aamulla painettua kiinni. Vollotan autossa yrittäen samalla tihrustaa liikennevalojen väriä. Katselen kyynelvirran läpi töissä miehen minulle lähettämiä Pikkusankarin aamukäheällä äänellä kertomia tarinavideoita ja ihastelen maailman suloisimpia kuvia hassuista ilmeistä ja äidille lähetetyistä pusuista. Ystävän kysyessä työpäivästä revahdan parkumaan. Illalla ahdistus puristaa rintaa niin, että itkusta ei vain tule loppua. Aamulla toisiinsa kiinni turvonneet silmät muistuttavat yön surumeiningeistä. 
Ei tämä helppoa eikä kivaa ole. Minulla on ikävä poikaani.

Apua.

Tämä äiti
avaa ensi maanantaina ulko-oven kello 7:45 ja on pukeutunut johonkin ihan
muuhun kuin tuulipukuun ja lenkkareihin. Tulevalla kauppalistalla lukee
vedenkestävät meikit ja nenäliinat.

Apua.
Miten
selviän, kun joka päivä pitää olla tekemisissä työyhteisön ja suuren
ihmisjoukon kanssa ja vieläpä puhua jostain muusta kuin omista lapsista,
oireista, vaipan sisällöstä, omasta jaksamisesta ja viime yön itkuista? Olla asiantuntija jossain muussa asiassa kuin näissä.
Miten
soljuvasti Pikkusankarin oireiden kokonaisvaltainen seuraaminen ja tiedottaminen
siirtyy minulta miehelle?
Onko minua
vastassa joka päivä mies, joka ryntää höyryt korvista nousten samalla oven
avauksella pihalle, kun minä saavun töistä? 
Saanko
kestää VIELÄKIN kauheampaa uhmaa kuin tähän mennessä olen kokenut, nyt
mielenosoituksellisessa tarkoituksessa? Vai olenko minä nyt se kivempi vanhempi, jolle ei kränäillä niin paljon kuin
kotivanhemmalle, ja jonka kanssa on aina hauskempaa?
Mitä
tapahtuu Pikkusankarin sosiaalisille leikkihetkille nyt, kun minä en raahaa
häntä enää ystävieni muksujen luo leikkimään? (Tutut perheelliset blogin
lukijat, meille SAA tulla edelleen leikkimään, vaikka Pikkusankaria kieltämässä
onkin päivisin isi eikä äiti.)
Kuinka
usein saan sydäreitä töissä, jos miehen puhelut alkavat ”meille kävi pieni
haaveri…”? (Onneksi työskentelen sairaalassa…)
Syönkö
vahingossa työpaikan taukohuoneessa olevan synttärikakun kahvitauolla itsekseni? 
Muuttavatko
meidän pyykit sitten väriään ja kokoaan usein?
Kelpaako
meidän talossa sitten kuunneltavaksi enää mikään muu kuin joku rokki tai mättö,
jos isompi mies saa pienemmän miehen puolelleen 2-1-asetelmaan äitiä vastaan?
Haluanko
sitten enää urheilla, valokuvata, lukea…? Siis tehdä niitä omia juttuja, joita olen tähän mennessä pyrkinyt viikoittain aina
jossain välissä tekemään. Vai haluanko sitten ollakin iiiihan koko ajan
Pikkusankaria syliin maanittelemassa, kun en ole töissä? Niin, ja onko niihin omiin juttuihin ylipäätään enää aikaa? 
Apua.