Viimeinen iltasatu, jota kukaan ei tiennyt viimeiseksi

Jossain vaiheessa luimme lapsellemme viimeisen iltasadun. Emme tienneet sitä silloin. Ei ollut mitään merkkiä, ei mitään syytä epäillä, että tämä ilta olisi erilainen kuin edellinenkään. Kirja suljettiin, valo sammui, ja seuraavana iltana — tai jonain iltana pian sen jälkeen — sitä ei enää pyydettykään.

Sama tapahtuu niin monelle pienelle rituaalille, joita emme osaa arvostaa siinä hetkessä, kun ne vielä ovat meidän. Se hetki, jolloin lapsi viimeistä kertaa haluaa kantoreppuun. Se hetki, kun lapsi viimeisen kerran pussaa poskelle. Se hetki, jolloin hän viimeisen kerran nukkuu vieressä. Emme koskaan saa tietää etukäteen, mikä kerta on viimeinen. Sen huomaa vasta ajan päästä, kun yrittää muistaa, milloin se oikein loppui — eikä oikein pysty.

Kun lapsi syntyy, aika tuntuu loputtomalta. Yöunet ovat lyhyitä, mutta vuodet edessä tuntuvat pitkiltä. On helppo ajatella, että tälle kaikelle on aikaa myöhemminkin — sille yhteiselle palikkaleikille, sille kivalle askartelulle, sille pelin pelaamiselle, sille jutustelulle sängyn reunalla. Mutta totuus on toisenlainen: suurin osa siitä ajasta, jonka koskaan saamme viettää lapsemme kanssa juuri tällaisena kuin hän nyt on, on jo käytetty, ennen kuin edes huomaamme laskea. On sanottu, että siihen mennessä kun lapsi täyttää kahdeksantoista, olemme jo eläneet suurin piirtein yhdeksän kymmenesosaa kaikesta siitä ajasta, jonka koskaan saamme viettää hänen kanssaan.

Ja tässä on jotain, mitä olen alkanut miettiä yhä useammin: mistä se rauha oikeastaan löytyy? Ajattelemme usein, että lepo tarkoittaa hetkeä erossa lapsesta — puhelinta, hiljaista huonetta, omaa tilaa. Mutta entä jos rauha voisikin löytyä myös siitä, kun istuu lattialla lapsen kanssa, ilman kiirettä, ilman ajatusta jostain muusta paikasta, jossa pitäisi olla? Se ei ole sama asia kuin uupumus tai jaksamisen raja — nekin ovat todellisia, eikä niitä pidä väheksyä. Mutta joskus se pieni hetki lähellä, syvästi läsnä, voi palauttaa meitä enemmän kuin puoli tuntia yksin ruudun ääressä.

Ja ehkä juuri se läsnäolo on lahja, joka kasvaa molempiin suuntiin. Mitä enemmän oikeasti pysähtyy kuuntelemaan lasta — ei vain kuulemaan, vaan kuuntelemaan, mitä hän yrittää sanoa sanojensa takana — sitä syvemmäksi se yhteys muuttuu. Ja syvempi yhteys ei tarkoita raskaampaa arkea. Se voi tarkoittaa kevyempää: vähemmän väärinymmärryksiä, vähemmän riitaa nukkumaanmenosta, enemmän niitä hetkiä, joissa molemmat vain nauravat samalle jutulle. Se yhdessäolo, joka ensin vaatii meiltä enemmän läsnäoloa, muuttuukin ajan myötä siksi paikaksi, josta rauha oikeasti löytyy.

Sanotaan, että kukaan ei kuolinvuoteellaan toivo viettäneensä enemmän iltoja sohvalla yksin. Sen sijaan moni toivoisi lukeneensa sen yhden sadun lisää, jääneensä sille yhdelle leikille pidemmäksi aikaa, laittaneensa puhelimen pois hetkeksi useammin. Ei siksi, että lepo olisi väärin — vaan siksi, että jälkikäteen juuri ne pienet, läsnäolevat hetket näyttävät olleen niitä arvokkaimpia koko ajasta.

Emme voi pysäyttää sitä, että lapsi kasvaa ja lähtee. Emmekä saisikaan haluta pysäyttää — hän on tarkoitettu kasvamaan omaksi itsekseen, ei jäämään meidän arkeemme ikuisesti. Elämä on tässäkin luopumista: luovumme pienestä kädestä omassa kädessämme, jotta saamme joskus tervehtiä aikuista ihmistä, joka kulkee omaa polkuaan. Luovumme iltasaduista, jotta saamme joskus kuulla, millaisia unelmia hänellä on. Jokainen luopuminen avaa tilaa jollekin uudelle, vaikka se uusi tulisikin harvemmin ja vaatisi enemmän odottamista.

Mutta juuri nyt, tässä vaiheessa, meillä on vielä aikaa. Meillä on vielä ne illat, joita emme tiedä vielä kuinka moneksi laskea. Ehkä juuri siksi kannattaisi valita useammin se hippaleikki sen sijaan, että jättäisi sen ”myöhemmäksi” — koska myöhemmin ei ehkä enää pyydetäkään.

Ei tarvitse tehdä kaikkea täydellisesti. Riittää, että päättää olla useammin läsnä. Riittää, että pysähtyy omien valintojen äärelle.

Koska jonain päivänä se viimeinen ilta tulee. Emme vain tiedä vielä, mikä ilta se on.