Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa
kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein
yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät
viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten,
kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki
valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni
syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot
sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät
valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat
Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä
leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ
valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI???
Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin
elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko
he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun?
Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä
kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme
olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu
kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville
joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma
siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta
hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon
heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja
korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta
puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu,
epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni
taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut,
etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin
valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut
rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii
kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa,
että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua
missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on
ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut
koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun
jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan
olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin
leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun
ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi
koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy.
Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä
saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan
enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko
muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko
tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät?
Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja
pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita
torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat
kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran
nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle
koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai
”kotiin”, niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety
ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen
odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?