Piipaa-auton vierailu
Pikkusankarin
kurjana kaverina oli viiden päivän ajan ihmeellinen aaltoileva tosi korkea kuume.
Mitään muita flunssan oireita hänellä ei ollut. Valitettavasti saimme tutustua
myös rajuihin kuumekouristuksiin ja pelottaviin velttous-poissaolevuus-kohtauksiin;
ja siis siinä mittakaavassa, että eräänä yönä ambulanssi kaartoi pihaamme ja
tuli äkillinen lähtö sairaalaan. Kuumeilu jäi mysteeriksi. Mitään muuta niinä
päivinä ei oikein sitten kerinnyt tehdäkään, kun päivät ja yöt valvoa pienen
hengitystä, tarkkailla oireita, murehtia sekä työntää väkipakolla lääkettä lapseen.
Kohtauksien tultua minä olin usein hysteerinen, mies lähti töistä kesken ja
kahden paikkakunnan päivystykset tulivat tutuiksi. Kuudentena kuumepäivänä
olisikin sitten kuulemma tie vienyt pidemmäksi aikaa sairaalaan tarkkailuun.
Onneksi kuudes päivä oli Pikkusankarin ensimmäinen terve päivä. Välillä luulimme
Pikkusankarin tervehtyneen, mutta kuume hyökkäili takaisin. Ihme tauti.

Luulen,
että viimeistään nyt Pikkusankarin ensimmäinen loppuelämän mielessä pysyvä
muisto on synnytetty (pari kolme vuotiaan muistiin jäävät ensimmäiset tarkat muistot). Piipaa-auton vierailun jälkeen Pikkusankarin mieliala oli
monta päivää jännityksen, uteliaisuuden ja hämmenyksen sekoitustilassa – hän
tärisi innostuksesta, kun kertoi, kuinka piipaa-auto tuli häntä katsomaan. Pikkusankari
kun on suuri ambulanssi-fani.

Äitiyden viemää
(Uhka)rohkeus ja jännityksen
kaipuu
Ennen: Toteutin
benji-hypyn. Suunnittelin kaikenmaailman muita hyppyjä, villejä maailmanympärysmatkoja
ja syvänmeren sukelluksia. Huvipuistoissa parhaimmat kicksit sain niistä
yrjöttävimmistä laitteista.
Nyt:
Hississä pelottaa ja ranskalaiset parvekkeet sekä kaikki matalatkin näköalatasanteet
hirvittävät. Snorklaus mökkijärvessä on ok – sen enempi ei todellakaan. Lintsillä
uskalsin just just siihen matalaan koko perheen sightseeing-härveliin.
Uutisfriikkiys
Ennen: Joka
päivä ainakin yhdet uutiset telkkarista, rituaalina Hesarin ja kaikkien
muidenkin sanomalehtien lukeminen yliopiston kirjastossa sekä maailman asioiden
aktiivinen puiminen muiden kanssa.

Nyt: Pari
minuuttia viisi kertaa keskeytettyä uutislähetystä netistä, Pikkusankarin tattaripuurolla
päällystetty etusivu jostain paikallislehdestä ja ignoranttina olo kaikissa
tilanteissa, missä keskustellaan päivän kauheista ja herkullisista aiheista.

Laaja sosiaalinen
verkosto
verkosto
Ennen:
Facebookissa 300 kaveria, tekstareita, soittoja ja näkemisiä tiuhaan tahtiin vähän kaikkien kanssa.

Facebook-kaverilistan rankka karsiminen, yhteydenpito vain niihin tärkeimpiin
ja lähimpiin – niihin, jotka ovat käyttäytymisellään osoittaneet välittävänsä.

Laaja leffamaku
Ennen: Mikä
vain leffa, mitä mies ehdotti.
vain leffa, mitä mies ehdotti.
Nyt: Ei
missään nimessä toimintaleffa, kauhuleffa eikä scifi-leffa. Trillereistä vain
ne, joissa on pienin mahdollisuus järkyttyä maailman raakuudesta ja nähdä verta,
väkivaltaa sekä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa.

Usko auktoriteetteihin
Ennen: Ei
epäilyjä julkisen terveydenhuollon asiantuntemuksen suhteen.

Nyt: Neuvolan
tietämys-, ymmärrys- ja empatiatason suuri kyseenalaistaminen sekä sanoinkuvaamaton pettymys ja ärtymys julkisen sairaanhoidon
asenteeseen hoitaa lapsen ei-vastaanotolla-välttämättä-näkyviä vaivoja.

Huoleton asenne
Ennen: Mieli
oli edes jollain tapaa vapaa.
oli edes jollain tapaa vapaa.
Nyt:
Jatkuva pelko kaikesta Pikkusankarille tapahtuneesta ja mahdollisesti tapahtuvasta.

Siivousinto
Ennen:
Viikkosiivous, kuukausisiivous, päivän raihtimiset, kaikki heti omille
paikoilleen-käskytys miehelle… Ja ahdistus, jos niin ei tapahdu.

Nyt: Tiskit
lojuvat jo kolmatta päivää lavuaarissa, pyykkiä olisi viisi koneellista pestävänä
ja leluja on KAIKKIALLA. Mutta hei, ei haittaa!

Naiivius, itsekkyys
ja ajatus elämän helppoudesta
ja ajatus elämän helppoudesta
Ennen: Automaattinen
lapseni syntyy terveenä -oletus, omien menojen suunnittelun tärkeys sekä pettymys, jos
asiat eivät mene niin kuin itse haluan.

Nyt: Sen tajuaminen
järkyttävän realistisesti, että kaikki (mikään) ei todellakaan mene niin kuin
itse haluaa, olettaa, toivoo ja anelee. Omat menot (mitkä?) ovat todellakin
taka-alalla kaikessa. Vaikka itsellä olisi mitä tahansa vaikeita juttuja
elämässä, on elämä silti aika helppoa – mutta kun omalla lapsella on vaikeita
juttuja, ei elämä todellakaan ole helppoa.

Kunnioittamattomuus
elämän pieniä asioita kohtaan
elämän pieniä asioita kohtaan
Ennen:
Ruokarauha, katkeamaton pitkä yöuni, tahrattomat vaatteet, kivat häiriöttömät illat
miehen kanssa… Ja näissä ei ollut mielestäni mitään outoa (=kiitollisuuden aihetta) ennen.

Mieleni valtaa suuri kiitollisuus, kun saan syödä mitä vain (imetysdieetti) ja joskus jopa rauhassa. Ja kun on puolitoista vuotta herännyt 10-40 herätyksellä yössä ja
kantanut tuskaista vauvaa tuntitolkulla yön nihkeinä tunteina, kieltämättä tuntuu ihan kivalta nukkua katkeamatonta yöunta! Muutenkin, KAIKKI kivat
asiat tuntuvat tosi kivoilta, kun vertailukohtana on rypäs suuria murheita (vertailutaktiikkani).

Tietämättömyys elämän(i) tarkoituksesta
Ennen: Ajatusten haahuilua siellä täällä etsimässä elämän(i) tarkoitusta. Turhien asioiden tekeminen, niistä stressaaminen ja minusta voimia imevien ihmisten kanssa pakkoyhteydenpito.
Nyt: Ei epäilystäkään siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun tehtäväni täällä. Rentous. Olen myös tajunnut, että elämä on liian arvokas turhaan riitelyyn, pilkun viilaukseen, epäinhimillisten päänsisäisten sääntöjen noudattamiseen kaikessa toiminnassa ja liialliseen itsekriittisyyteen.

2