Nyt on pakko tunnustaa, että keinot hyvään ja kasvattavaan kanssakäymiseen poikamme kanssa alkavat meiltä vanhemmilta loppua. Ulkona ollessa Pikkusankari on paljon kiinnostuneempi tekemään kiellettyjä juttuja kuin normaaleja leikkijuttuja. Häntä saa olla ihan koko ajan raahaamassa autotieltä turvalliselle alueelle, kaivamassa hiekkaa ja muita epäilyttäviä luonnon juttuja suusta, kieltämässä menemästä naapurin autoa hakkaamaan… Usein olen myös pelastamassa naapurin pihan krysanteemi-istutuksia pikkupuutarhurin ronskeilta kitkemisyrityksiltä ja selittelemässä viereisen talon pojille, miksi Pikkusankari vei lapion heidän käsistään hiekkalaatikolla…

Sisällä Pikkusankari ei ole yhtään helpompi. Kun äiti korjaa Pikkusankarin entisiä jälkiä, uutta korjattavaa löytyy viiden sekunnin päästä toisesta huoneesta. Normaali pariminuuttinen äidin osalta sisältää kaatuneen television nostamisen, lattialle heitetyn veden pyyhkimisen, kaappien paukuttamisen kieltämisen, tietokoneen hiiren uudelleenkokoamisen, lasinsirpaleiden keräämisen, tippuneen peilin ylösnostamisen, lattialle viskotun ruuan roskiin viemisen, huumaavalta tuoksuvan vaipparoskiksen sisällön uudelleen pakkaamisen…

Se, että tällainen toiminta olisi vain muutaman kerran päivässä toistuvaa, olisi kai (?) ihan ymmärrettävää pikku-uhmikselta. Mutta mitä sitten, kun toiminta on lähes kokoaikaista ja äiti aivan loppuun palanut kotityöpäivänsä jälkeen? Onko se normaalia? Onko normaalia, että Myrkytystietokeskukseen soitetaan samasta taloudesta keskimäärin kerran viikossa? Viimeaikoina meillä on napsittu d-vitamiinitabletteja vaikeasti avattavasta (!) purkista, syöty niin kynsilakkaa, kynsilakan poistoainetta kuin käsidesiäkin, maisteltu Bafusin-tabletteja, kulautettu vartalon hierontaöljyä kurkusta alas sekä lipaistu kärpässientä. Muun muassa.

Kuulostaa kamalalta. Kuulostaa siltä, että me vanhemmat olisimme vastuuttomia, huolimattomia ja piittaamattomia. Mutta parhaamme olemme tehneet ja perässä juosseet. Olemme olleet läsnä, olemme yrittäneet olla loogisia, lempeitä mutta tiukkoja sekä rauhallisia ja rauhoittavia. Olemme joka päivä yrittäneet väsyttää poikaa monen tunnin ulkoreippailulla, uimisella tms. aktiviteetilla (siinä määrin kuin se kaikelta kiukulta onnistuu). Kaikki mahdolliset uhman kanssa pärjäämisen vinkit on kokeiltu. Koko oma (kai ihan laajakin?) mielikuvitus on koluttu läpi, vinkkejä on luettu vauva- ja perhelehdistä ja kyselty tuttavilta ja ystäviltä. Epätoivo ja huonon vanhemmuuden tunteet ovat välillä suuria. Rauhallisia hetkiäkään ei juuri ole päivissä tasapainottamassa arkea: Pikkkusankari ei todellakaan jaksa keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa. Äidin on turha kuvitellakaan minuuttien ihania sylittämisiä, yhteisiin lukuhetkiin uppoutumista tai rauhallisia leikkejä. Tähän kaikkeen mukavana lisänä on Pikkusankarin syömislakko pystytettynä erityisesti äidille: normaali päivä saattaa nykyään alkaa niukalla aamupuurolla isin kanssa ja loppua niukkaan iltapuuroon isin kanssa. Siihen väliin kuuluvat ruuat löytyvät yleensä lattialta.

Onneksi Pikkusankarin älyssä ei ainakaan ole mitään vikaa, sillä hän ilmeisestikin on todella nokkela ja osaa käyttää kaikki pikkuruisetkin tilaisuudet hyväkseen. Sen lisäksi hän on järrrrkyttävän nopea. Huomioni herpaantuessa hetkeksikin esimerkiksi vessareissun, vieraiden kanssa kahvittelun tai puhelimessa olon aikana, hän raahaa tuolin lapsilukollisen (!) kaapin eteen, avaa kaapin ja nappaa jännän jutun käteensä. Tai hän käyttää jotakin ennalta arvaamatonta apuvälinettä korkealle pöydälle jääneen mielenkiintoisen jutun saadakseen. Tai hän eräänä päivänä saakin sen ennen liian vaikeasti avattavissa olevan purkin auki. Tai hän eräänä päivänä onkin tarpeeksi vahva vetämään sängynaluslaatikon esille tutkiakseen sen sisältöä. Tai hän eräänä päivänä älyää tekniikan, jolla vessan käsisuihku toimii. Kai tässä täytyy alkaa miettimään tosissaan koko sisäkaton peittävää tavaransäilytysjärjestelmää, jotta kaikki muut pinnat ja kaapit voisivat olla houkutuksilta vapaita.

Meno on ollut niin uhmakasta ja hillitöntä, myös ilkivaltaista, että nostimme Pikkusankarin refluksi- ja allergialääkkeet varmuuden vuoksi takaisin maksimeihin muutama päivä sitten. Jospa niillä helpottuisi Pikkusankarin mahdollinen refluksikipu, ja pahin kipukiukku näin laimenisi. Meillä refluksi-allergia-pääkipu-uhmasoppa on kyllä nykyisin niin sekavaa, että mitään selviä syy-seuraussuhteita on enää vaikea kertoa. On päiviä, jolloin on hieman helpompaa. On päiviä, jolloin Pikkusankari valittaa pipiä päässä tai kurkussa tai molemmissa. On päiviä, jolloin huomaan enemmän uhmaa, vähemmän kipukiukkua. Mutta toinen vaiva provosoi toista, ja huono olo provosoi vielä huonompaa oloa, joten selviä asioita on aika vähän tässä nykyisessä pahan olon ja huonon käyttäytymisen syyn jäljittämisessä. Yritän pitää mielessä myös sen faktan, että refluksilapsilla on todistetusti pitempi ja voimakkaampi uhma kuin terveillä lapsilla (isomman refluksilapsen oireilusta tietoa täällä). Kaikesta tästä huolimatta Attention Deficit Hyperactivity Disorder-kummitukset seikkailevat mielessäni.