Haluaisin,
että parhaat ystäväni ja lähimmät perheenjäsenet ymmärtäisivät arkeamme. Se,
että ventovieraat ja jotkut kaukaisemmat tuttavat luulevat, että meillä eletään
normaalia lapsiperhearkea, on joskus jopa huojentavaa. Minun ei tarvitse
selittää silloin mitään muuta, kuin tekovirne kasvoilla todeta
peruskysymyksiin, että joo, ihan hyvin
meillä nukutaan ja syödään ja poika kasvaa ja elämä on ihanaa.

Kuitenkin, lähimpien
kanssa halutaan yleensä jakaa asiat kaunistelematta ja aidosti. Halutaan, että
lähimmäinen on mukana omassa elämässä, ymmärtää asiat pinnan alla sekä haluaa
jakaa murheet ja olla iloissa mukana. 

Minä olen monesti
oirepäivinä uskottavuuskriisissä. Pikkusankari kai sitten näyttää usein
terveeltä silloinkin, kun on pahat oireet päällä. Voiko sairas lapsi siis näyttää
terveeltä? Onko mahdollista, että kaksivuotias näyttää kipunsa lähestulkoon
vain äidilleen ja isälleen? Sama todistelumeininki
jatkuu kuin ennenkin. Vain me vanhemmat tiedämme, milloin lapsi on oireinen,
muut tulkitsevat lapsen käytöksen AINA joksikin muuksi.

Ihme, että enää ei kuule koliikkiepäilyjä. Tai siis, en kyllä ihmettelisi, vaikka kuulisikin. Nykyisin
uskottavuuskriisissä ryvetään tällaisten kommenttien kanssa:

nro 1:
Pikkusankari taitaa olla parantunut, kun ei enää puklaile vauvavuotensa
tyylisesti, viidenkymmenen puklun tyyliin.
Gastroskopia osoitti, että Pikkusankarin ruokatorven läppä on
löysä. Vieläkin. Joten arvatkaahan vain, kuinka löysä se on ollut aiemmin. Happoa siis
nousee lähes koko ajan. Pahimpina oirepäivinä Pikkusankari nieleskelee
jatkuvasti ylös nousevaa tavaraa. Mutta anteeksi, että se ei näytä samalta kuin
puklailu. Samalla tavalla se happo siellä kurkkutorvessa tekee tuhojaan kuin
ennenkin.

nro 2:
Pikkusankari taitaa olla nyt aika väsynyt, kun käyttäytyy noin yliriehakkaasti,
kitisee, heittelee ja puree.
Väsynyt hän ei aina noin käyttäytyessään ole, varsinkaan,
kun tuollainen kommentti heitetään sellaisessa tilanteessa, jossa Pikkusankari
on herännyt juuri reilun tunnin päikkäreiltä pirteänä ja nukkunut yöuniansa taaperolle
normaalin määrän.

nro 3: Pikkusankari
taitaa pölötellä pipiä muuten vain, noin niin kuin lauseenmuodostuksia opetellakseen.
Ihan vain tiedoksi kaikille, että koskaan ikinä
Pikkusankari ei ole valittanut kurkkupipiä niin, etteikö pipinvalittamisen jälkeen
syötetty lääkeannos olisi muuttanut Pikkusankarin käyttäytymistä totaalisesti,
tai vähintääkin huomattavasti.

nro 4:
Pikkusankari on tainnut saada ylivallan vanhempiinsa, kun noin puljaa
ruokapöydässä; haluaa syödä, ei halua syödä, vinkuu toista ruokaa, saa toista
ruokaa… 

nro 5: Taitaa Pikkusankarille olla tulossa hampaita, kun noin jyystää kaikkea suuhun mahtuvaa.
Niitä hampaita on sitten ollut
tulossa nonstoppina jo yli kaksi vuotta. Jospa   asia  on kuitenkin
vain niin, että Pikkusankari yrittää epätoivoisesti päästä kipeisiin
happonousuihin käsiksi, kun kurkussa on paha olo. KAIKEN suuhun laittaminen
lisääntyy, kun oireet pahenevat.

Ja
jokainenhan tietää, mutta ei muista käytännössä sitä tuttua riimiä, että lapsi
on erilainen vieraassa ympäristössä, lapsi innostuu tai hämmentyy uusista naamoista
omassa kotona, ja plaa plaa plaa. Mutta hei. En minä jaksa enää selittää. Minä en
jaksa enää todistella ihmisille yhtään mitään. Olkoon. 

Sovitaan,
että meillä on iloinen, hyväntuulinen ja terve poika nyt, ja aina ollutkin. Ja hänen äitinsä oli
vaan vähän pimahtanut, ylihuolehtivainen ja muotidiagnoosin perässä kärkkyvä
kreisi. Pitääkin varmaan nyt viimeistään myöntää,
että olen syöttänyt ihan vain huvin
vuoksi lapselleni vahvoja lääkkeitä koko hänen elinaikansa. Olemme
etsiytyneet maan parhaalle allergologille vain siksi, että on pikkusen siistiä käyttää lasta vähän
väliä tutkimuksissa ja kontrolleissa. Ja vitsit, että oli kivaa
syödä itsekin vuoden ajan vain kanaa ja bataattia! Oli muuten tehokas
laihdutuskuuri, vink vink. Ja kyllä siellä leikkipuistossa saa arvostavia
katseita, kun kertoo, että meilläpä heräillään 40 kertaa yössä. Ottakaapa
vaikka heti kokeiluun!

Ärsyttää,
väsyttää, heikottaa ja sapettaa. Nyt on paha olla koko perheellä. Pikkusankarin
viikko koostui 99,5 prosenttisesti tavaroiden heittelemisestä,
tottelemattomuudesta, yhteistyökyvyttömyydestä, kränäämisestä, syömisestä
kieltäytymisestä ja kurkkupipin valittamisesta. Vanhempien viikko kului suuren
epätoivon vallassa. Minä en kestä. Pikkusankarin tuska on tarttunut minuun
jotenkin järkyttävän voimakkaasti. Sydän muljahtelee ja tykyttelee,
ärsytys-suuttumus-huoli-sääli-akseleilla liikutaan vuolaan itkun, lasten
korviin sopimattoman kirosanaketjun, mököttämisen ja ovien paiskomisen alueella
vuoron perään. Mummo, jonka luona Pikkusankari näyttää yleensä vähiten kipujaan
erilaisen virikeympäristön haltioissa olleessaan, oli Mummon kauniiden sanojen
mukaan ollut hieman haastava parin
hoitotunnin aikana pari päivää sitten… Eilen meidän kummipoika lähti luotamme yökylästä
viisi uutta Pikkusankarin hammasrivistötatskaa vartalossaan, jatkuvasta lelusateesta
ja ärsyttämisestä kiukkuisena ja äksyilevänä ja muistissaan hyvin kirkkaat
tiedot siitä, mitä ruokaa Pikkusankarille ei
missään nimessä saa antaa. 

Uupumustasoni
viimeisimmän viikon Pikkusankarin oirekirjon kuuntelemisen, katsomisen ja huolestumisen
jälkeen on melkoinen; Bamalama-luudan hoilaaminen on korkein mahdollinen
aivotoimintani; jouduin kuluttamaan todella ainakin puoli minuuttia äsken, kun
mietin, missä minun työpaikkani sijaitsee; olen puhutellut itseäni äitinä (”joo, äiti
ottaa…”) jo ainakin omalle isälleni, äidilleni, kummipojalle ja sukulaistytölle tänään.