Vahinko: 

Huomaamattamme serkkunsa pöydän alle pudottama puolikas grillattu peruna päätyi
Pikkusankarin mahaan.

Seuraukset: 

Järkyttävät omantunnon
kirvelyt äidillä sekä monen illan ja päivän pahat oirehdinnat Pikkusankarilla.
Isot tuskahikikarpalot valtasivat otsaryppyni heti, kun tajusin, mikä sinne Pikkusankarin
suuhun olikaan mahdollisesti mennyt: peruna kun ei perunajauhomuodossakaan ole
lainkaan siedetty juttu hänellä (edellistä perunaihanuutta täällä: https://readysteadyflow.vaikuttajamedia.fi/2012/06/21/pitkan-linjan-refluksiaidin/).

Lupaukset: 

1. Lupaan olla
VIELÄKIN tarkempi ja kirjaimellisesti juosta lapseni perässä kylässä ollessamme
lyhentäen välimatkani parista metristä viiteentoista senttiin. Tämä antaa
mukavan lisähaasteen muutenkin vilkkaan taaperon perässä juoksemiseen, kun
tuhoja pitää korjata, kiukkuja laimentaa ja lasten välisiä riitoja sopia siinä
samalla, kun pitää tehdä supernopeaa todennäköisyysarviointia siitä, onko Pikkusankarin
kädessä nyt joku leivänpalanen vai barbin pipo, onko suussa vain normaalia
suurempi sylkipallo vai kenties omenanpala ja onko lähettyvillä potentiaalisia
nurkkia, joista voisi löytää vaikka mukavia karkkiaskiyllätyksiä. Tämän perään pitää
tehdä vikkelä päätös, kannattaako asia mennä tarkastamaan Pikkusankaria
tutkimalla (ja hänet samalla hermostuttamalla) vai seurata vielä seuraavan
sekunnin kolmasosan, josko kyseinen huoli olisikin ollut turha.  

2. Lupaan vannottaa kylään pyytäjiä imuroimaan
ja siivoamaan VIELÄKIN paremmin ennen tuloamme. 

3. Haluaisin sydämeni pohjasta myös
luvata, että Pikkusankari ei enää ikinä joudu minun (eikä muiden) huolimattomuuden
takia kärsimään niin paljon kuin taas tällä kertaa. Kyllä sitä tuskahuutoa
kuunnellessa ja kipuilevaa lasta hyssytellessä sydämeni oli taas niin
riekaleina, että kotiin linnoittautuminen loppukesäksi kuulosti täydelliseltä
idealta ruokavaarojen minimoimiseksi.

Toimet: 

Pikkusankarin
tilanne ei ollut mikään järin hyvä ennen perunamaistiaisiakaan, sillä olimme
aloittaneet jo ennen vahinkoa uuden, nopeasyklisemmän ruokarotaation, joka ei
sitten osoittautunut Losecin ja Gavisconin suojallakaan kovinkaan
menestykseksi. Siksi lisäsimme Zyrtecin Pikkusankarin lääkecocktailiin heti perunan
nielaisemisen jälkeen. Apua kyseisestä allergialääkkeestä emme kyllä havainneet,
mutta emme alkaneet kokeilemaan eri allergialääkettäkään, vaan tuplasimme vielä
Losecin päiväannoksen maksimiin. 

Tämänhetkinen
tilanne: 

Losecin
tuplaus rauhoitti oirehtimista, ja takana on nyt kaksi vähätuskaisempaa päivää
ja yötä. Rotaatio on supistettuna käynnissä, koska yritän puristaa vielä
muutamat toivon tippaset, että tällaisen lääkesetin suojassa saisimme edes hieman
uusia makuja mukaan Pikkusankarin viikoittaiseen ruokalistaan. Pahalta silti
näyttää: näinä hieman parempina päivinä onkin sitten vaipan sisältö muuttunut
tooooodella pahan hajuiseksi, tahmeaksi ja punertavaksi. Peppu on raukalla ihan
punainen. Iho-oireet taas tästä tämänkertaisesta oirekavalkadista vielä puuttuivatkin.
Eihän sitä nyt liian helpolla saa päästä.

Vauva on erilainen
kuin muut kylän vauvat, ja sukulaistenkin mielestä hieman temperamenttisempi ja vaativampi lapsi. Mutta menee hän siinä
omien ja naapuruston muiden lasten mukana menossa kuitenkin. Vauva yrjöilee
tuon tuosta, itkee suurimman osan valveillaoloajastaan eikä nuku öitä.
Vanhemmat, no, ovathan he kovin väsyneitä, kun joutuvat heräämään kuitenkin
neljältä myös navettaan. Mutta valittaa ei piisaa ja vauvan keuhkothan ne siinä
itkussa vain vahvistuvat. Taaperona lapsi määritellään vain todella kiukkuiseksi ja pahansuopaiseksi
kakaraksi. Posket ja peppu punoittavat silloin tällöin, mutta asiaan ei
kiinnitetä sen kummemmin huomiota. On tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana
kuin lapsen ihon laikukkuus. Lapsella on erityisen paha olo tiettyjen ruokien
jälkeen. Hän alkaa oppia välttämään niitä, mutta hänet pakotetaan syömään aina lautasensa
tyhjäksi remmin uhalla. Kuusihenkinen perhe ei ala kuunnella yhden
perheenjäsenen ruokamieltymyksiä päivän ruokaa suunniteltaessa. Ruoka on sitä,
mihin on varaa ja mitä vuoden aikana maasta on nostettu. Koko aikuisiän lapsi
kärsii tuskallisesta poltteesta kurkussaan ja rintakehässään. Hän pitää oireet vain
omana tietonaan, sillä ajan henkeen ei kuulu niin vähäpätöisistä kivuista
valittaminen, eihän tässä nyt kuitenkaan ole kyse mistään mustasta surmasta,
hän ajattelee. Neljäkymmentä
vuotta myöhemmin hän kuolee kurkkusyöpään.

Onneksi,
voi onneksi emme elä enää viisikymmentäluvulla! Kyyneleet poskilla mietin,
miten ennen vanhaan monet lapset ovat joutuneet kärsimään tiedon puutteen takia
aivan liian paljon. Meillä on sentään nykyään (huom.! edes muutamia!)
refluksitaudin kunnolla tuntevia lääkäreitä ja
refluksitauti-allergiat-kombinaation ymmärtäviä allergologeja. Käytössämme ovat
nyt aivan eri laajuudella allergiatestit, vatsaultrat, tähystykset,
nenämahaletkut, maidonsakeuttajat, ristiinreagointitietämykset… Meillä on
saatavilla ruoka-aineita, joita ennen ei osattu tavuttaakaan; meillä on kinoaa,
jamssia, amaranttia…

Jos tauti
todetaan, nykyään on mahdollisuus saada GER-diagnoosi! Lapsiemme ei tarvitse
olla vain vaikeita, inhottavia,
kiukkuavia, koliikkisia, vaan heillä on lääketieteellinen selitys käyttäytymisilleen. Meillä on lääkkeet! Me voimme siis tehdä jotain
sille, että lapsiemme kurkkutorvet eivät tulehtuisi kroonisesti koko elämänsä
ajaksi happamien mahanesteiden nousujen vaikutuksesta. Me voimme tehdä jotain
sille, etteivät lapsiemme nielujen limakalvot ärtyisi niin pahasti, että syövän
esiasteen kehittyminen olisi enemmän todennäköistä kuin epätodennäköistä. Me
voimme estää sen kaikista pahimman skenaarion tapahtumisen, että lapsemme
kuolisi joku päivä kurkkusyöpään vain sen takia, että hänen refluksitautiaan ei
ole hoidettu asianmukaisesti.

P.s. En ole
lääkäri, enkä näin ollen puhu lääketieteellisellä asiantuntemuksella. Olen vain
erään pienen refluksikko-allergikkopojan äiti, joka on yrittänyt kaikkensa
ottaa selvää tästä raastavasta sairaudesta nimeltä gastroesofagiaalinen
refluksitauti