Perheenjäsen, kaveri, ystävä,
tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…

…kun saatoin pirauttaa sinulle
illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen
tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi
kiva nähdä.

…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista
menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO
päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni
ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille.
Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli
päästävä, heti kun mahdollista, yksin.

…kun asuntomme oli vuorattu
normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja
lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne
kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.

…kun tunnin mittaisen juoruamisen
aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.

…kun vaunulenkkeillessämme
Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.

…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi
asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja,
yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni
syömään rinnalleni edes joskus.

…kun seurasit surullista showta
minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä
tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä,
yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi
tuskaitkuaan.

…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä,
sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi
jo kotona…

…kun kerroin minun viikon ehdottoman
huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan
nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.

…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli
tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien
syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen
minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!

…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava
vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä
normaalia. Jutellaan myöhemmin”.

Eikö kukaan läheinen koskaan
ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa
uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille
sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka
meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan
normaalilta vauva-arjelta?

Vai ajattelivatko ihmiset ihan
oikeasti, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme;
että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että
terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva
herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin
temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan
paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia,
kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun
pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.

En missään nimessä syyttele,
osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle
kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset
tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai
joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa
terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten
vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta
epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei
olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista
ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta
tuskaitkuilleen.

Kun yöllä vessareissulla astuu
uniherkällä jalkapohjalla legon päälle.

Kun lempipaita on juuri tullut
pesusta, sen laittaa päälle, ja sitten minuutin päästä joku tahmakäsi puristaa
mustikkasoseet koko rintamuksen mitalle.

Kun tummapaahtoinen kahvi on
lopussa, ja on pakko juoda normaalipaahtoista kahvia.

Kun mies ei muistanut
muistuttamisesta huolimatta viedä kauppaan mennessään samalla sitä
huipputärkeää täyttämääni koruliikkeen arvontakuponkia, jossa voi voittaa
ihanan parintonnin rinkulan.

Kun viimeinen pussissa oleva
purkan pala tippuu lavuaariin.

Kun menee jäätelökioskille
ostamaan sitä tiettyä makua, mutta edessä olevalle herralle kaavitaan viimeinen
pallo sitä makua.

Kun kirjaston kirjojen
palauttamisen muistaa aamulla, ja samaisen päivän iltapäivällä löytää ensimmäisen myöhästymismaksun postilaatikostaan.

Kun ulkona ollessa hyttysparvet viettävät
iloisia ruokaorgioitaan minun ihollani muiden kanssaihmisten ihojen ollessa täysin vapaata
riistaa siinä vierellä.

Kun on sanonut miehelleen tiukasti, ettei
tarvitse nimpparilahjaksi mitään, mutta sitten nimpparipäivänä tuleekin tunne,
että ehkä joku pienen pieni juttu olisikin ollut kiva.

Nyt on jurppinut hieman asia jos
toinenkin, kyllä, tunnustan. Kun sain itseni kiinni itse teosta, ajattelin ensin, että
ihmepiipittäjä minustakin tullut. Mutta sitten tajusin, että vau! enpä ole vähään
aikaan tuommoisista jutuista ärsyyntymiseen jaksanut dendriittieni toimintaa
tuhlata. Kaikki aistinikin ovat tainneet olla jossain univajehorroksessa ja kipuitkun kuuntelemisen turruttamina pitkän
aikaa. Mutta jos nyt oikeasti kiinnitän huomiota noin mitättömiin juttuihin ja
saan vielä ärsytyksen niistä aikaan, niin meillähän taitaa mennä aika kivasti. 

Ja tosi kivasti on mennytkin! Refluksinseurauskalenterissani
(eli minun kalenterissani :-)) lukee päivien 15.5-22.5 kohdalla: ”Pikkusankarin
paras viikko ikinä, ei oireen oiretta kokonaiseen seitsemään päivään! Tämmöistäkö
superhelppoa ja ihanan luksusta elämä on normaalioloisen itsepäisen uhmataaperon
kanssa?”.