Apua.

Miten
selviän, kun joka päivä pitää olla tekemisissä työyhteisön ja suuren
ihmisjoukon kanssa ja vieläpä puhua jostain muusta kuin omista lapsista,
oireista, vaipan sisällöstä, omasta jaksamisesta ja viime yön itkuista? Olla asiantuntija jossain muussa asiassa kuin näissä.

Miten
soljuvasti Pikkusankarin oireiden kokonaisvaltainen seuraaminen ja tiedottaminen
siirtyy minulta miehelle?

Onko minua
vastassa joka päivä mies, joka ryntää höyryt korvista nousten samalla oven
avauksella pihalle, kun minä saavun töistä? 

Saanko
kestää VIELÄKIN kauheampaa uhmaa kuin tähän mennessä olen kokenut, nyt
mielenosoituksellisessa tarkoituksessa? Vai olenko minä nyt se kivempi vanhempi, jolle ei kränäillä niin paljon kuin
kotivanhemmalle, ja jonka kanssa on aina hauskempaa?

Mitä
tapahtuu Pikkusankarin sosiaalisille leikkihetkille nyt, kun minä en raahaa
häntä enää ystävieni muksujen luo leikkimään? (Tutut perheelliset blogin
lukijat, meille SAA tulla edelleen leikkimään, vaikka Pikkusankaria kieltämässä
onkin päivisin isi eikä äiti.)

Kuinka
usein saan sydäreitä töissä, jos miehen puhelut alkavat ”meille kävi pieni
haaveri…”? (Onneksi työskentelen sairaalassa…)

Syönkö
vahingossa työpaikan taukohuoneessa olevan synttärikakun kahvitauolla itsekseni? 

Muuttavatko
meidän pyykit sitten väriään ja kokoaan usein?

Kelpaako
meidän talossa sitten kuunneltavaksi enää mikään muu kuin joku rokki tai mättö,
jos isompi mies saa pienemmän miehen puolelleen 2-1-asetelmaan äitiä vastaan?

Haluanko
sitten enää urheilla, valokuvata, lukea…? Siis tehdä niitä omia juttuja, joita olen tähän mennessä pyrkinyt viikoittain aina
jossain välissä tekemään. Vai haluanko sitten ollakin iiiihan koko ajan
Pikkusankaria syliin maanittelemassa, kun en ole töissä? Niin, ja onko niihin omiin juttuihin ylipäätään enää aikaa? 

Apua.

Jos
ajattelisin itsekkäästi, haluaisin tietysti olla hyvät kaudet kotona ja paskat
päivät töissä (ottakaa tämä kirjaimellisesti, nimimerkillä viimeiset kolme
päivää tunnin välein vihreää ja limaista allergiakakkaa siivonnut huolestunut
äiti). En siis välttämättä haluaisi töihin, jos vain itseäni ja meille silloin
tällöin tarjoiltavaa oireetonta ihanaa arkea ajattelen nyt, kun normaali ylä-alamäkiarki on taas alkanut ja suuuuuri pahis on poistettu Pikkusankarin lääkevalikoimasta… Nautin suunnattomasti oireettomasta/vähäoireisesta arjesta Pikkusankarin kanssa. Tykkään oikeasti olla kotona. Mutta. Minähän en ole reiluun
kahteen vuoteen ajatellut yhtään itsekkäästi, joten tämä töihin lähtöpäätös tuntuu
oikein hyvältä ja oikealta ensisijaisesti lastani, mutta myös miestäni ajatellen. 

En keksi yhtään syytä, miksi
Pikkusankarin kannalta tämä ei olisi hyvä päätös. Mieheni haluaa jäädä kotiin.
Tulemme taloudellisesti toimeen tällä kotihoitajavaihdolla juuri ja juuri.
Pikkusankarin ja isin suhde lujittuu entisestään. Mieskin saa kokea sen, paljon puhutun kotivanhemmuuden. Ja
onhan se kiva, että Pikkusankarin pällisteltävänä päivät pitkät on välillä
jokin muukin kuin aina se äidin sama naama. Ja ihan kiva homma vieläpä, että se toljoteltava
on just Iti. 

”Mitä
tykkäisit, jos äiti lähtisi töihin, ja isi jäisi kotiin kanssasi?”

Ӏiti,
töihin!”, pieni sormi osoittaa ulko-ovelle tomerasti, ”Mo mo!”.