…on kai jotain tehtävä.

Meininki ei todellakaan ole nyt samaa luokkaa kuin elämämme Pikkusankarin ollessa saman ikäinen. Tasan kolme vuotta sitten, juurikin kolmikuisena, meillä todella valvottiin. Meillä herättiin 20-40 kertaa yössä, siivottiin yli 50 oksennusta päivässä ja hinattiin tuskaisia vaunulenkkejä päivisin tuntikaupalla aurinkolasit silmillä. Loppuaika meni kantaen kirkuvaa vauvaa sylissä hyssyttäen tai outoina, hieman itkuttomimpina päivinä vain pitäen yllä ympärivuorokautista sirkusta kiinnittämällä vauvan huomiota pois vaivoistaan. Siis normaalia vauva-arkea elellen, kuten tuolloin luulimme ja meille kerrottiin.

Minimullistajan kanssa on hieman erilaista. Tällä hetkellä Minimullistaja nukkuu öisin! Siis hän herää vain syömään, puolentoista viiva neljän tunnin välein. Yhtenä yönä hän veteli kuuden tunnin pätkän! (Me vanhemmat emme tietenkään, kun pitihän sitä tarkistaa tuon aikana pari kertaa kehtotyypin rintakehän nousu ja hengityksen lämpö.) Mutta Minimullistajan päivät – ne eroavat toisistaan todella paljon. On hyviä päiviä, tämmöisiä:

Ja sitten on niitä, jolloin tuommoisesta ei voisi haaveillakaan. Silloin itketään paljon. Silloin oksennuksia saattaa tulla triplamäärä hyviin päiviin verrattuna. Mutta hyvinäkään päivinä Minimullistaja ei nuku päiväuniaan vaakatasossa. Vain kantorepussa. (Äidin hartiat kiittävät tästä treenistä! Ja isän kädet kiittävät joka ilta hierontaa kerjäävästä vaimosta…). Huonoina päivinä päiväunet ovat lyhyempiä pyrähdyksiä, kun höyhensaaria pommitetaan jatkuvasti nieleskelyillä, röyhtäisyillä ja tuskaisilla itkuilla. Mutta hyvinä päivinä kantoreppu tarjoaa parhaimmillaan yli tunninkin unia.

Postauksen alku varmasti kertoikin, että imetysdieettiä on kiristetty taas hieman. On ollut pakko, vaikka haikein mielin luovunkin lempparivihanneksistani, -mausteistani ja hiilihapollisista juomista… Myös maitotuotteiden rajoittaminen tekee pahaa, vaikka Pikkusankarikin sen tietää: ”Äiti, varo, ettei tuosta tule oireita pikkuveljelle!”, hän sanoo, kun minä kaivan jääkaapista jukurttipurkin. Pikkueksperttini selittää usein myös vieraille heti ensimmäisenä ilmoitettavana asiana tervehdyksen jälkeen: ”Pikkuveli itkee, koska hänellä on mahanväänteitä.”
Fiksu lapsi. Hän tietää, etteivät vauvat muuten vain tai ilkeyttään ja tuhmuuttaan itke. Voi kumpa kaikki aikuisetkin olisivat yhtä viisaita.

Okei, minä en ehkä kuitenkaan ole niin huono äiti, että lapsukaisestani kasvaisi hirviö. Minun antama kasvatus ei ehkä olekaan ihan niin mieltävioittavaa, kuin lapsukaiseni käytöksestä voisi ajoittain päätellä. Ne olivatkin ne lääkkeet, taas. Tai siis lääkkeiden puute. Nyt on sitten testattu vuorotellen olla ilman kaikkia Pikkusankarin lääkehoidon tukipylväitä – Losecia, Seretideä ja Aeriusta. Yhden ollessa tauolla muut dropsit tarjoiltiin normaalisti. Valitettavasti joudun toteamaan, että ilman näitä lääkkeitä emme vain yksinkertaisesti pärjää.

Aeriuksen tauottaminen tuo iho-ongelmat.

Losecin tauottaminen tuo rajua ilkivaltakäyttäytymistä, pipin valittamista, tavaroiden tunkemista syvälle suuhun, aamulla heräämistä epäinhimilliseen aikaan, ruuan huutamista ennen kuin huomenta keritään sanomaan.

Seretiden tauottaminen tuo jatkuvanoloista kauhkoamista, sekopäisyyttä, rajat rikkovaa hillumista, suuuuurta tottelemattomuutta, runsaampaa vedenjuomista, useita yöllisiä (muitakin kuin vessa-) heräilyjä.

Mutta onpahan testattu, sadoilla kyyneleillä.