Kyynelten vuosi

Minun isäni on kuollut. Tämä on lause, jota on ollut vaikea sanoa ääneen, ja vieläkin silmät täyttyvät kyynelistä ja mieli harmaasta, kun yritän lausua nuo kamalat sanat ääneen. Minun isäni kuoli kolme päivää Minimullistajan syntymän jälkeen.

Isäni ei koskaan saanut pidellä pienintä rakkaimpaani suojelevien käsiensä suojassa. Hän ei koskaan saanut haistella neljännen lapsenlapsensa lumoavaa vastasyntyneen tuoksua. Hän ei koskaan päässyt ihmettelemään vielä yksiä suloisia pienenpieniä varpaita ja sormia. Hän ei voi katsoa Minimullistajaa syvälle silmiin ja kokea sitä rakkauden määrää, josta me muut pakahdumme. 

Minimullistaja ei koskaan opi tuntemaan Pappaa. Hän ei pääse iloitsemaan oppimistaan taidoista Papan kanssa. Hän ei tiedä, miten lämpöiseltä ja turvalliselta Papan syli tuntuisi. Hän ei voi nauraa Papan kanssa yhteisille jutuille eikä hän voi ilostuttaa Pappaa moiskauttamalla pusua Papan poskelle.

Tässä piilee syy moneen, suruvuoden aikana mieleni sisällä pyörineeseen asiaan. On ollut pakko selviytyä. On ollut pakko laittaa asioita oikeisiin mittakaavoihin. On ollut pakko tajuta elämän rajallisuus. On ollut pakko oppia olemaan kiitollinen melkein kaikesta. On ollut pakko oppia tuntemaan itseään entistä paremmin. On ollut pakko oppia elämään hetkessä.

Tiedättehän te mikä tämä blogi on. Tämä blogi on suurimmaksi osaksi vertaistukipaikka, minun ajatusteni oksennuspussi, refluksikuulumisten kertomispaikka. Tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole levittää iloista mieltä. Tämän blogin tarkoitus ei ole myöskään jakaa viidentoista tunnin työn vaativia sokerihuurrutettuja cupcakereseptejä. Tämä blogi ei ole myöskään sitä varten, että saisin raportoida minuutin tarkkaan omia tekemisiäni. Sellaiset tarkoitusperät eivät istu tähän blogiin. Blogi on minulle usein ajatusten selvittämispaikka refluksiasioiden suhteen. Blogi on pieni pakopaikka. Ja kiva todeta, että blogi on yhä enemmän myös vastavuoroinen kanava.

Luonnollisestikin elämän sävy näkyy myös kirjoittamissani teksteissä. Olen joutunut usein pohtimaan lähipiiriäni. Olemme välillä olleet niin pohjalla väsymyksemme kanssa, että olen joutunut heittämään blogiinkin avunhuutoja, jos vaikka joku lähipiiriin kuuluva niihin viimeistään silloin tarttuisi. Sen lisäksi, että olen kokenut syvällisiä, positiivisia keskusteluja muutamien lähipiiriimme kuuluvien kanssa avunhuudoistani, olen suruissani ihmetellyt, miten muutaman kerran minulle on vihjattu, että enkö osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, kaikki tekstisi ovat täynnä muiden syyllistämistä tai mene itseesi, niin tiedät miksi teillä on niin vähän lähimmäisiä. Vaikka kuinka oikeasti yritän ymmärtää sanojien perimmäisen tarkoituksen (sen, mikä on siellä kaiken sen sanojan mahdollisen huonon oman tunnon ja häpeän ja luokkaamistarpeen taustalla), en vaan pysty millään ymmärtämään. En, vaikka olen näistä asioista keskustellut monen muun lähimmäisen kanssa hakien perspektiiviä omiin ajatuksiini.

Rakkaan ihmisen menettäminen on jotakin sellaista, jota ei todellakaan pysty ymmärtämään, ennen kuin sen itse kokee. Koko suruvuosi on todellista tunteiden mylläkkää. Luulen, että ne ihmiset, jotka väittävät edellisiä, mainitsemiani asioita minusta, eivät tunne minua. En voisi kuvitella, mitä on olla tämän kiitollisempi kaikesta, mitä minulla on. Ei mielestäni ole myöskään minun syy, miksi meillä on ollut huono tuuri monen läheiseksi koetun ihmisen omien itsekkäiden valintojen suhteen. Olen pahoillani, jos joku kokee tekstini pelkkänä muiden syyllistämisenä. Sitten kannattaa varmaan lukea tekstit uudestaan, tulla tutustumaan minuun paremmin tai miettiä, miksi kokee tekstit niin syyllistävinä kuin kokee.

Olen kappelissa. Ympärilläni näen mustiin pukeutuneita ihmisiä, valkoisia nenäliinoja ja paljon kukkia. Istun penkillä, katson isäni arkkua edessäni ja imetän kaksiviikkoista vauvaani. 

Tämän ristiriitaisempaa hetkeä tulen tuskin koskaan kokemaan. Niin kuolema kuin uusi elämä puskivat syvälle ihoni sisään ja jättivät elämänkestävän tunnekuohun mieleeni. Suruvuosi on ollut kieltämättä rankka. Nyt kun katson Minimullistajaa ja rutistan hänet syleilyyni yhä tiukemmin, tunnen hyvin spesiaalin tunnesiteen. Hänen takiaan minä selviydyin. Hän tarvitsevuudellaan piti minut elämän imussa. Hänestä olen kiitollinen. Pikkusankarista olen kiitollinen. Miehestäni ja kaikista muista tärkeistä ihanista ihmisistä olen kiitollinen. Elämästä olen kiitollinen. 

Ja paljosta muusta olen kiitollinen. Olkaa tekin.