Jonkinlainen kriisinpoikanen on hätyytellyt uhkaavasti minua, lähemmäs erästä aikuista tasakymmenlukua lähestyvää kehoani ja mieltäni. Pään sisällä on pohdittu vaikka mitä ja pään päältäkin nipsaistiin viisitoista senttiä pois… No okei, ehkä kyse ei ole nyt pelkästään luvuista, vaan identiteettini eri palasien epätasapainosta. Minusta on viime aikoina tuntunut, että olen vain äiti. 

Äitinä olo on hienoa, parasta ja ihanaa. Nyt kuitenkin olen huomannut, että elämässä on oikeasti oltava jotakin muutakin kuin äitirooli, jotta voisin hyvin. Kriisi kaatui päälle viimeisimpien viikkojen aikana, kun sairastelukierteidemme takia olin lukittu kotiin lähes kokoaikaisesti. Lukuunottamatta yhtä tosiystävää ja omaa äitiäni kukaan ei uskaltanut/halunnut/viitsinyt kyläillä meillä pitkään aikaan. Mekään emme tietenkään pystyneet lasten kipeyksien aikana liikkumaan missään sosiaalisissa paikoissa ja sitten kun minä itse olin kipeä, en jaksanut raahata poikakaksikkoamme mihinkään, edes omalle pihalle. Niin, sosiaalisen elämän rappeutumisen lisäksi tajusin, että pääni ja kehoni todella tarvitsevat urheilua! Siis ihan oikeasti vaativat. Monien viikkojen tauko siitä ainoasta kodin ulkopuolisesta omasta harrastuksesta tekee kyllä tosi pahaa. Myös ne muut kivat jutut, kuten valokuvaus ja keittiöinnovointi, ovat jääneet väsymyksen ja kipeyden jalkoihin. Parisuhdekin kuulostaa kaukaiselta sanalta sellaisessa tilanteessa, jossa monen viikon ajan kaikki yhteinen kotonaoloaika menee jotakuta nukuttaessa ja itse nukkuessa tai sitä yrittäessä (siis ihan oikeasti: heti nukkumaan kun viimeinenkin lapsi menee ja kotivapaapäivät vuorotellen päikkäröiden, jes…).

Äitiys – mahtavaa, mutta niin sitovaa.

Kipeysviikkoina minä en juurikaan ollut vaimo, ystävä, harrastaja enkä mikään muukaan, olin äiti vaan. Koska harmitus, ärsytys ja hermojen kiristyminen alkoivat olla jo aika valtavaa pääni sisällä, heti toivuttuani ryhdyimme toimenpiteisiin. Viikonloppuna pääsin, harmillisen puolikuntoisena tosin, kivoille messuille viettämään ihan omaa päivää! Kerran kävin nurkan takana salaa tirauttamassa ilon itkutkin – en ollut piiiiitkään aikaan tuntenut sellaista vapauden, huolettomuuden ja rentouden tunnetta kuin silloin! Toisena viikonloppupäivänä kävimme ensimmäistä kertaa Minimullistajan syntymän jälkeen miehen kanssa kaksin rauhassa kelloa vilkuillen ravintola-annokset nauttimassa lähimmässä mahdollisessa ravintolassa mutta what ever. Vaikkakin vielä köhänuhassa, korkkasin myös saliurani tärisevin jaloin. Ja tulevana viikonloppuna pääsen taas nauttimaan ystävän viikonloppuyökyläilystä tai hän pääsee nauttimaan meidän kiukkupäivistä ja itkuilloista pitkän kaavan mukaan! Huomenna edessä häämöttää jännä retki pääkaupunkiseudulle lasten kanssa; mahtavaa alkaa taas laajentamaan liikkumisrepertuaaria näiden epätoivoviikkojen jälkeen!

Elämä – onneksi se on (ihan vähän) myös jotakin muutakin kuin äitiyttä ja kotonaoloa. Ja onhan se nyt paljon kivempaa hoitaa lapsia, kun hoitaa myös ystävyyttä, omaa kuntoaan ja avioliittoaan.

p.s. Jouduin luopumaan pakon edessä vanhasta älypuhelimestani, ja tuo uusi luurini suorastaan syöksi minut instagramiin, niin älykäs se oli. Niinpä päätin tarjota blogin lisäksi arkimaistiaisia myös instan puolella niinkin mielikuvituksellisella nimimerkillä kuin skribentti. Tervetuloa kurkkimaan jotakin, en itsekään vielä tiedä mitä kaikkea…! Mutta sen osaan sanoa, että pelkkää kaunista kuvavirtaa ja hempeilyä etsivät: älkää vaivautuko – meidän arkemme näyttänee instassa myös ne raisummat puolensa… Enhän minä nyt osaisi vain kukkasia sinne postata!

Ennakkoasenne: neutraalin skeptinen, mutta avoin. Mikä tahansa, mikä poikien hyvinvointia voisi kohentaa, on kokeilemisen arvoinen -ajattelu.

Kokeilun toteuttaja: lasten osteopatian todellinen pro-tason tekijä

Löydökset: Pikkusankarilla ryhti on
painunut kasaan rintarangan alueella (kyfoosi on korostunut). Tämä
aiheuttaa jäykkyyttä keuhkojen alueelle, eikä pleura (keuhkopussi)
pääse liikkumaan normaalisti (tyypillinen löydös astmaatikoilla).
Kylkiluut ja rintakehä ovat jäykät, eikä pallea pääse
liikkumaan vapaasti. Minimullistajalla kallonpohjan
alueella on jännitystä, joka estää vagushermon toimintaa
(hermo, joka mm. hermottaa useita sisäelimiä). Lantion/ristiluun
alueella hänellä on toispuoleista jännitystä, joka jatkuu melkein koko
selän alueella niskaan asti. Epätasapainosta johtuen pohjukaissuoli työntyy liian ylös (väärään asentoon), jolloin
ruuansulatuskanavan nesteiden eritys ja koko suoliston toiminta
häiriintyy.

Kokeilun jälkeen: Pikkusankari ruinasi vettä autossa epätavallisen paljon: ”Äiti, mä pyydän nyt ihan kiltisti, että oikeasti ajakaa kaupan pihaan ja menkää ostamaan mulle vettä, olen älyttömän janoinen! Äiti pliiiiis!”. Hän myös nukahti autoon hieman kummallisesti. Osteopatian jälkeiset muutamat päivät ovat olleet Pikkusankarilla lähes oireettomia. Minimullistajalla alkoi osteopatiaa seuraavana päivänä peppu punoittaa ja puklua tuli niin, että ei ole vuoteen tullut sillä tahdilla! (Ja ei, emme kokeilleet ruokarintamalla samaan aikaan mitään uutta.) Minimullistajan osteopatian jälkeiset yöt ja päiväunet ovat olleet hieman edellistä viikkoa parempia. Toki tähän syynä voi olla myös rajun yskäisyyden ja räkäisyyden takia annettu nestevento juuri noina öinä, ja sinällään parempiin öihin ei paljon vaadittu, sillä koko viime viikko heräiltiin niissä ihanissa vartin pätkissä…

Kokeilun jatko: Ehdottomasti jatkuu. Edellinen lause ja se fakta, että koko ilo menee omasta pussista (ei vakuutusyhtiön) toivottavasti kertovat ilman tämän kummempia hehkutuksia sen, miten kokeilun koimme… 🙂