Meidän tämän syksyn kipeyskakku on ollut oikein mehevän värikäs, suorastaan nautinnollinen kipeydellä herkuttelijoille. Positiivisesti kun ajattelimme, että reilun kahden viikon sisällä meidän perheessä tapahtuneet tukehtumistapaus, keuhkokuume-epäily, pari muuten vain -kuumetta, perusflunssa, mahatauti sekä enterorokko olisivat riittäneet… Mutta niin positiivinen ajattelu sitten palkittiin, ja saimme viikon terveenäolon jälkeen laittaa kakun koristeeksi vielä kunnon (in?)flunssakoristeen!

Tähän (in?)flunssakoristeeseen tiivistyy oikein kivasti juuri se kotivanhemmuuden sairauslomailun ihanuus… Itsellä on niin korkea kuume, että seisominen pyörryttää; kurkku on niin kipeä, että jokainen sana on tuskan takana; pää on niin kipeä, että yksinkertaisia lauseita on vaikea tajuta; niistäminen ja räkäpapereiden roskiin vienti vie joka toisen minuutin päivästä. Imettämisen takia lääkkeitä ei viitsi tolkuttomasti suuhunsa vedellä. Mies ei voi olla pois töistä. 

Kuka vie lapset puistoon? Kuka nukuttaa pienimmän päiväunille? Kuka laittaa ruuat lapsille? Kuka juoksee lasten perässä kodin vaaranpaikoissa? Kuka imuroi ruokamurut pöydän alta? Kuka jaksaa nostaa lapset syliin? Kuka kyykkii leikeissä mukana?

Onko reilua, että kotivanhempi tuntee todella suurta syyllisyyttä sairastumisestaan ja siitä, että ei pysty tekemään edes perustarpeiden mukaista huolenpitoa? Onko reilua, että päivisin kotivanhempi ei saa levättyä ja öisin hän ei saa nukuttua kuin muutaman pikku-unipätkän, kun lapset herättelevät koko ajan umpitukkoisina ja yskäisinä hekin? Onko reilua (kenenkään kannalta ajateltuna), että kotivanhemman kipeys vain jatkuu ja jatkuu, kun hänen kehonsa ei pääse korjaamaan sairauksia levossa? Onko reilua, että allergisen lapsen ravitsemuksen kannalta tärkeä rintamaito vähenee huomattavasti äidin pitkittyneen kuumeilun takia?

Moni asia elämässä ei ole reilua, ja minun mielestä eivät ole nämäkään.

Aivan järkyttävä reissu! Kamala pakkausoperaatio kahden yön takia. Auto sullottu täyteen tavaraa ja lapsia. Neljän tunnin automatka tuskaista huutoa kuunnellen. Ja muillakin lapsilla on koko ajan joko nälkä tai pissahätä tai vaan mikä-lie-kiukku. Suunnaton ahdistus itkun loppumattomuudesta. Automatkan rattoisuuden uudelleen määrittely: vähän väliä sylissä rauhoittelua, tissittelyä, ruuan tarjoamista, vaipan vaihtamista, lelupussin tyhjentämistä yksi lelu kerrallaan, käsilaukun sisällön hätätarjoamista, kaikkien mahdollisten laulujen hoilaamista kaikilla mahdollisilla äänensävyillä, eri radioasemien ja levyjen vaihtelua, ”mitä sä sanoit?” -huutamista etupenkkiläisten ja takapenkkiläisten kesken. Minibaarin täyteen ahtaamista omia bataattirasioita sinne pinoten. Ravintolaruuan sopivuuden tarkistaminen paistoöljyjä ja marinaadeja viilaten. Matkastressin pahentamat refluksit. Hampaiden teko. Oireita sittenkin vääränlaisesta ruuasta, kloorivedestä ja/tai lattialtanyppimisistä. Yö vartin välein heräilyä, uniminuutteja nolla. Itkuisia, väsyneitä ja rasittuneita silmiä. Epätoivon katseita.

Kiva reissu! Yhteinen aivoriihi pienimmän matkustajan olon parantamiseksi. Maukkaita eväitä. Kutkuttavaa jännitystä tulevien päivien tapahtumista. Suurta iloa mahdollisuudesta viettää taas kunnolla aikaa kummipoikamme kanssa. Lasten aidot ihmettelyt uusista maisemista. Tyytyväisyys loistavasta ravintolapalvelusta. Hauskat polskimishetket ja ilon kiljahdukset vesidiscossa. Kahdenkeskiset antoisat hetket jokaisen pojan kanssa rauhassa syöden, saunoen, pelaten ja köllötellen. Poikien suunnatonta innostusta ennennäkemättömien seikkailupuistojen aktiviteeteista. Rakkautta, välittämistä ja yhdessä selviämistä.

Sama, juuri tehty reissu. Kaksi tositarinaa.

Aina voi valita tarkastelupuolen.

Ihan vain itsellenikin muistutuksena.