Katumusten yö

Tiedättehän, tuoreet mustaherukat ja minun herkkusuuni… Ah, ah ja ah. Menen aina kesäisin sekaisin marjoista, rrrrakastan niitä! Kun sain käsiini ensimmäiset tämän kesän herukat, niitä upposikin mahaani melkoinen määrä… Siinä vaiheessa, kun kömmin illalla sänkyyn, alkoikin se ei-niin-kiva vaihe. Närästys. Sairas närästys. Pyörin, kampesin itseäni pystympään, pyyhin tuskanhikea kasvoilta ja yritin löytää sellaisen asennon, jossa voisin edes hetken ajaksi päästä unille. Hain Rennien ja pidin toiveet korkealla sen tuoman avun suhteen. Siinä sitten aamuun päin mentäessä, samalla kun tulenlieskat heittivät keikkaa ruokatorvessani ja mahansisältö meinasi tulvia suuhuni, olikin aikaa taas miettiä kaikenlaista, kuten kokea suurta syyllisyyttä, kasvattaa huono äiti -oloa ja piiskata itseäni nytpä näet -ajatuksilla.

Minä en koe närästystä kovin usein. Raskausajat olivat poikkeus: närästys oli läsnä päivittäin ja melkeinpä minkä ruuan syömisen jälkeen tahansa. Niistä muistikuvista on kuitenkin jo kaksi vuotta! Silloin tällöin nämä ylilyönnit näin ei-hedelmöittyneenäkin kostautuvat ja saan järkyttäviä närästyskohtauksia. Silloin on aina vuorossa katumusten yö.

Miten ihmeessä olen pystynyt koskaan huutamaan lapselleni sellaisina päivinä, kun hän on kärsinyt maailman pahimmista refluksioireista?

Miten ihmeessä olen pystynyt jatkamaan vaakatasonukuttamista tunnista toiseen, kun vauva on samalla huutanut kyyneltentuottamiskykynsä loppuun?

Miten ihmeessä olen pystynyt melkein pakottamaan lapseni syömään sellaista ruokaa, josta nyt tiedän hänellä tulevan refluksioireita?

Miksi ihmeessä en voisi olla kärsivällisempi lapseni tuhman käyttäytymisen suhteen silloin, kun hänen silmistään paistaa hätä ja huono olo?

Ja sata muuta musertavaa kysymystä itselleni. Miksi, miksi, miksi. Järki kyllä osaa kertoa, miksi. Järki kertoo, että gradua hiljaisuudessa näpyttelevän naisen syliin kun isketään 24/7 huutava, nukkumaton vauva, voivat tiedot, taidot ja hermot loppua välillä kesken. Järki kertoo, että en tiennyt refluksista yhtään mitään ennen esikoisen diagnoosia seitsenkuisena. Järki kertoo, että refluksitietoutta ja sen hoitotaitoutta ei voi vuodessa tai muutamassakaan oppia kunnolla ja vääriä valintoja tulee tehtyä. Järki kertoo, että edelleen teen parhaani koko ajan, vaikka välillä aivan kohtuuttomasti huudan ja hermostun ja rankaisen lastani. Järki kertoo, että monella tavallisellakaan luonteella varustetulla ihmisellä ei vain voi pinna venyä jatkuvaan oireisen pipikäyttäytymisen katsomiseen ilman romahduksia (sellaisen ihmisen oppiin minä haluaisin, jolla venyy aina!).

Silti, vaikka järki sanookin näin, tunteet syyllistävät, minkä kerkiävät, varsinkin näinä katumusten öinä, kun itse saan kokea sitä samaa tuskaa, mistä lapseni ovat kärsineet jo vuosikausia! Pahimmillaan he ovat kärsineet ilman helpompia kausia monta kuukautta putkeen, ihan joka päivä. Tällaisina aikoina, joka ikinen sekunti heistä on tuntunut, että he tukehtuvat oksennukseensa; että tulipallo seilaa mahan ja suun välillä; että rintakehä poksahtaa kuumasta paineesta kohta hajalle. Ja mitä minä olen tehnyt? En ainakaan joka ikinen sekunti miettinyt sitä, miten saisin lapseni oloa helpommaksi. Olisin halunnut. Olisin halunnut olla sellainen äiti, joka joka ikinen sekunti on läsnä, yrittää poistaa kipua ja lempeydellään kokeilee lievittää lapsen tuskaa. En olisi halunnut olla sellainen äiti, joka hermojen pettäessä joutuu keskittymään itsensä rauhoittamiseen ja tsemppaamiseen enemmän kuin lapsen oloon.

Onneksi näillä katumusten öillä on tarkoituskin. Näiden(kin) kautta olen oppinut olemaan parempi äiti, parempi sairauksien hoitaja ja ymmärtävämpi vanhempi. Vielä on pitkä tie edessä, mutta pitkä tie on jo takanakin.