Askel askeleelta kohti positiivisempaa, terveempää ja oireettomampaa arkea. Tämä kokonaisvaltainen poikien sairauksiin liittyvä parempi arki ei ole enää vain omaa mielikuvitusta, vaan allergologikin sen sanoi; kontrolliaikaa venytetään entisestään – seuraava vastaanottoaika varattiin vasta kuuden kuukauden päähän! Monta vuotta kävimme kolmen kuukauden välein, viimeisin aika oli neljä kuukautta edellisestä. Ja se kertoo jo paljon. Meillä on asiat oikeasti tosi hyvin nyt. Kyllä se tästä. Se elämä. Aikamoistahan se onkin ollut. 

Ongelmia pojilla sairauksien ja niihin liittyvien juttujen kanssa edelleen kuitenkin on. Pikkusankarilla refluksijutut nostavat päätään tasaiseen tahtiin, ja arkea vaikeuttaa välillä huomattavastikin hänen aistiongelmat (sensorista integraatiota koskevat asiat). Minimullistajalla on taipumusta astmaan (no, ei siis yllätys sinänsä…), ja nyt allergologin käynnillä päätimme, että otamme Ventolinen hätäavuksi pariksi viikoksi käyttöön ja joudumme nostamaan termin infektioastma tarkkailuun. Että sellaista ei nyt vain pääsisi syntymään. Muuten kaikki on hyvin.

p.s. Olen saanut monta sähköpostia kommentointiin liittyen. Lukijat ovat olleet ihmeissään, miksi kommentit eivät näy. Nyt toivonkin, että kertoisitte, jos teillä on ollut ongelmia kommentoinnin kanssa, sillä olisi hyvä viedä asiaa eteenpäin, jotta mahdolliset viat saataisiin korjattua! (Niin, ja minä en ole siis koskaan hylännyt yhtäkään kommenttia itse, että ihan kaikki kukin ja kakin koristeltu palaute on päässyt läpi, jos sitä mietitte.) Jos ette pysty nyt tähän alle jostain syystä kommentoimaan, niin kertokaa sähköpostiin (tai tutut muita kanavia pitkin, kuten tähänkin asti), että mitä kautta yritätte kommentoida ja millä laitteella, jos teillä on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Kiitos! 🙂

Välillä on semmoinen olo. Nykyään yhä useammin.
Blogikriiseilyni jatkuu. Tuntuu, että olen ihan hukassa. Enää en  halua kirjoittaa vain itselleni, vaan haluan kirjoittaa myös
lukijoille. Tietyistä (osaltaan kivoistakin) syistä johtuen en ole enää se pelkästään kahtakymmentäviittä yöherätystä sureva, monta
tuntia allergiapöperöä päivässä kokkaava aurinkolasit
silmillensä sijoittava blogiäiti, vaan alan pikkuhiljaa hiffaamaan,
mitä on olla melko terveiden lasten äiti. Ja sekös minulle kelpaa!
(Positiivista) identiteettikriisiä siis pukkaa.

Muutamista jutuista olen huolissani, kun mietin mahdollista
blogiaihepiirin laajennusta. Huoleni on: tämä nykymaailma. Voiko
antaa ”kaikkensa” bloggaajana, jos ei jaa älynväläyksiään
Twitterissä, Snappaile kahviloissa käyntejään, päivittele behind
the scene -tarinoita Facebookissa, jaa vinkkejään Youtubessa…? Kenellä
on aikaa tuolle kaikelle someilulle? Saavatko lukijat oheisjutuista paljon irti?
Onko se kaikki muu pois blogiinkirjoittamisajasta? Ovatko bloggaajat
eri palveluissa vain saadakseen näkyvyyttä? Onko bloggauskin
nykyään kilpailua? Luin juuri, että jokainen bloggaaja voi
halutessaan ilmoittaa itsensä Indiedays Blog Awardseihin! Ensin
mietin, että mitä järkeä siinä nyt on, en minä aikaan ilmoittaisi itseäni, että kyllä se krediitti Awardseihin pitää muualta tulla! Mutta toisaalta,
olenhan minäkin ollut aina sitä mieltä ajatuksen tasolla, että mitä useampi
samanlaisen lasten sairausarjen kanssa elävä vanhempi löytää
blogini ja saa siitä vertaistukea, niin sen parempi. Itse vaan olen
ollut todella ujo levittämään tietoa blogistani. Minulle on
riittänyt se, että silloin tällöin linkkaan omassa suppeana
pitämässäni henkilökohtaisessa Facebookissa kuulumispostauksen
silloin, kun en ole jaksanut kuukauteen kirjoittaa statusta.
Instagramiin hurahdin tänä vuonna, ja se on himpun verran enemmän
blogiminä kuin minäminä, vaikkakin jaan siellä paljon henkilökohtaisempaa juttua, monipuolisemmin ja paljon useammin kuin täällä. Muuta someilua blogin osalta ei ole – ja luulenpa, että ei
edes tule (toki, ainahan näitä hurahtamisia voi vissiinkin
tapahtua…). Ja tämä pienisomesuuteni saa minulle välillä huono
bloggaaja -fiiliksiä. Jotenkin tuntuu, että kaikessa pitäisi tai olisi hyvä olla mukana.

Henkilökohtaisesti en jaksaisi mitään ehkä välillä
ärsyttävänkin läpinäkyvää lukijoiden kalastelua ja oman blogin mainostamista. Mutta olisihan se hienoa, että juuuuuri minun
teksteistäni jotain iloa/hyötyä/vertaistukea saavat löytäisivät
blogini pariin. Että jokainen blogi kohtaisi lukijansa. Tämä
kriisi on tyhmä, sillä haluaisin vain kirjoitella rennosti silloin,
kun siltä tuntuu ja sitä, mitä haluan. Välillä vaan eri
valintojen edessä on pakko päättää, lähteäkö isompaan kuvioon
mukaan vai ei. Ja silloin tulee linjanneensa sitä, jatkuuko blogi
”pienenä” vai antaako sille mahdollisuuksia johonkin isompaan. Kaikella kun on puolensa ja puolensa.