Tämän postauksen
kirjoittamista olen odottanut viisi vuotta. Ehkä ihan vähän
liioittelen, mutta kuitenkin, voin melkolailla todeta: Meillä ei
ole ruoka-allergisia lapsia perheessämme. Tilanne sekä
Pikkusankarilla että Minimullistajalla on ruokien suhteen sen verran
hyvä, että meidän ei tarvitse juurikaan rajoittaa lastemme
syömisiä siis mitä ihmettä?.

Pikkusankarin rajoitukset perustuivat ensimmäiset neljä vuotta
sekä puhtaisiin (lähinnä suolistolla reagoiviin)
ruoka-aineallergioihin sekä refluksin rakenteellisen puolen lisäksi allergisen puolen syihin.
Nelivuotissynttäreiden tietämillä vapautimme kaikki ruuat, ja sille tielle jäimme. Pikkusankarin ruokarajoitukset perustuvat nyt enää lähinnä rakenteellisen refluksin syihin. Ehdottomia olemme sitrushedelmien ja viinimarjojen kanssa. Niitä emme anna Pikkusankarille hedelminä, marjoina, hilloina emmekän mehuina. Ruuanlaitossa pienet määrät esim. sitruunamehua eivät haittaa. Todella rasvaiset ateriatkin ovat kieltolistalla. Näillä rajoituksilla suurin osa närästyksestä pysyy kurissa. Pikkusankari oireilee edelleen viikottain, ja ruokapahiksia saattaa ruokalistalla olla edelleen, mutta ei niin selviä, että oltaisiin saatu niitä kiinni. Ja muutenkin Pikkusankarilla oireiden syyt ovat moninaisemmat kuin Minimullistajalla; Pikkusankarilla kun kuitenkin on aina ollut myös astmaoireita ja tuskallisesta lapsuudestaan johtuvia muitakin juttuja.

Minimullistaja yllätti meidät kaikki! Hänen rajoitukset ensimmäisten kahden vuoden aikana ovat perustuneet samoihin refluksi-suolistoallergia-syihin kuin Pikkusankarilla, mutta kaikki oireet ovat aina olleet lievempiä kuin isoveljellään. Myös suolistoallergioiden häviäminen tapahtui aiemmin! Kesän aikana olemme huomanneet, että hän ei enää oirehdi niin vahvasti eikä niin usein, joten olemme vähitellen laajentaneet hänen ruokavaliotaan… ja nyt voisi kyllä jo todeta, että hän syö kaikkea! Totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, sillä emmehän me arjessamme syö esim. vehnää ja suklaata joka päivä tai edes joka viikko, mutta periaatteen tasolla: emme osaa kertoa mitään erillistä ruoka-ainetta, josta Minimullistajalle tulee oireita. Oireita hänellä silti edelleen välillä on. Hän saattaa olla levoton nukkumistilanteessa, nieleskellä, heräillä useammin, vaikeroida, itkeskellä ja pyöriä lattialla tuskissaan. Mutta näitä tilanteita on yhä vähemmän. Eli olemme ainakin kovaa vauhtia voittamassa kaikki ruoka-aineallergiat!

Kaiken kaikkiaan välillä pitää oikeasti nipistää itseään, jotta tajuaisi: meidän pojat syövät aikalailla kaikkea! Wau. Iso wau.

Kotiäiti.

On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he kuulevat
vastauksen esittämäänsä kysymykseen mitä teet työksesi?
Kysyjän ilmeen perusteella on hauska kuvitella hänen aivolohkoilla
liikkuvien signaalien sisältöä. Joskus ilme on arvostuksen tason
niin läpinäkyvästi kertova, että pitää ihan miettiä, että
vastasinko kotiäidin sijaan vahingossa ”rikollinen”. Luulen,
että 100% tällaisista kanssakeskustelijoista ei ole koskaan ollut
itse kotiäitinä. Tai no… onhan se tietysti näin teorian tasolla
mahdollista, että lapsi on terve, äärimmäisen leppoisa, kaikkeen
mukautuva, hiljainen, täysin tottelevainen ja mitään tekemistä
kaipaamaton joojootyyppi. Mutta siinä vaiheessa minä ainakin olisin lapsestani
huolissani, itselläni kun on lapsista hieman eri käsitys…

Nämä silmienpyörittelijät ja (puoli-)ivallisten kommenttien
heittelijät saavat välillä minutkin miettimään, että no
miksi sitten olen kotiäitinä, kun onhan minulla kuitenkin
maisterinpaperit hankittuna, intohimoa alalleni ja tosi kiva työpaikka
odottamassa. En siis ole kotona vain sen takia, etten tietäisi, mitä
muutakaan tekisin. Viihdyn kotiäitinä, haluan olla kotiäitinä.
Haluan olla lasteni kanssa kotona siihen saakka, kuin se vain on
taloudellisesti meille mahdollista (eli joo, ehkä koko
kotihoidontuen ajan, juuri ja juuri). Tämä on myös minun mieheni
mielipide. Oikeastaan kotivanhemmuus on meidän perheelle
itsestäänselvyys, siitä ei ole juuri tarvinnut keskustella, ja
onhan miehenikin käyttänyt kotihoidontukea vajaan vuoden minun
ollessa töissä.

Mikä siinä kotiäitiydessä sitten on, miksi tykkään siitä?
Tykkään siitä, koska saan viettää aikaa lasteni kanssa. Molemmat
lapset olivat kovinkin toivottuja, ja näen luonnolliseksi sen, että
myös heidän kanssaan vietetty aika on kovinkin toivottua. Toisaalta
kotiäitiys on itsekästä touhua: haluan olla tukena, turvana ja
auktoriteettina lapsilleni, haluan viettää aikaa heidän kanssaan.
Ja tätä kaikkea haluan tehdä enemmän kuin haluan antaa jonkun
muun (tarhatädin tai -sedän) tekevän suurimman osan lasteni
valveillaoloajasta. Teen siis asioita, mitä minä haluan, ja se kai
on jollakin mittapuulla itsekästä. Mutta toisaalta, jos kotiäitiyteen yhtään tutustuu, ei sitä voi nimittää itsekkääksi touhuksi lainkaan. Kotiäiti joutuu joustamaan KAIKISSA omiin
tarpeisiin liittyvissä asioissa pahimmillaan joka päivä, monen vuoden ajan.

Toiset alentavat kotiäitiyden alimpaan mahdolliseen kastiin,
koska sehän nyt on vaan vaipanvaihtoa ja räkänenien pyyhkimistä.
Minun mielestäni se on paljon muutakin! Kuivaksiopettelut, jälkien siivoamiset
ynnä muut ovat vain välineitä siihen itse työhön. Kotiäitiys on
lähinnä hyväksi ihmiseksi kasvattamista. Ja minun
mielestäni se, jos mikä, on maailman vastuullisin ja vaikein
tehtävä. Kotiäitiys on myös itseään haastavaa: en ole koskaan kasvanut ihmisenä niin paljon kuin näinä kotiäitivuosina!

En todellakaan tuomitse kenenkään muun päätöstä laittaa
lapsi hoitoon (vaikka kuinka nuorena), mutta minä henkilökohtaisesti
koen, että ensimmäiset vuodet lasten kanssa ovat meille niin arvokkaita,
että jos minulla on varaa valita, valitsen ehdottomasti mieluummin
oman kodin kuin työhuoneen. Haluan tehdä hyväksi
ihmiseksi kasvattamista täydellä sydämellä ja täydellä
antaumuksella, ja siksi olen kotiäitinä. Työ, mikä odottaa minua
kotiäitiyden jälkeen, ei ole helppoa eikä se sisällä löysäilyä.
Silti voin ihan reilusti kertoa, että kotivanhemmuus on paljon
kovempaa työtä. Se on raskasta, usein toki fyysisestikin
raskasta, mutta erityisesti henkisesti todella kuluttavaa. Se on
semmoinen työ, mikä myös antaa paljon, todella paljon. Ja siksi se
varmaan niin mahtavaa työtä onkin.

Se, vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tekisi sitä mielellään, ei vie pois sitä faktaa, että välillä ärsyttää, väsyttää ja  itkettää. Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kotivanhempien työhyvinvoinnista, ja edelleen voin allekirjoittaa tekstin. Kukaan ei varmastikaan osaa arvioida ennen lapsen syntymää, kuinka rankkaa tai helppoa lapsen kanssa tulee olemaan. Minä en koskaan kauheimmissa skenaarioissanikaan osannut tietää mitä kotiäitiys rankimmillaan tulisi minun kohdallani olemaan: minulta vietiin kaikki yöunet, kaikki mahdollisuudet päivisin levätä ja kaikki mahdollisuudet tehdä yhtään kotityötä/ruokailua/lehdenlukua/puhelua/vessakäyntiä loppuun. Ystävyyden ja parisuhteen ylläpito oli vitsi vain. Muistan, kun kerran olin niin väsynyt, että en jaksanut nostaa haarukkaa kädellä pöydältä, vaan laskin päätäni lautasen lähelle ja nappasin suuhuni ruokapalan, jonka nielaisin (ja sitten se vauva taaaaas heräsi). Se ei ollut kotiäitiyttä hohdokkaimmillaan. Mutta silloinkaan en ajatellut, että haluan laittaa lastani hoitoon ja lähteä itse töihin. 

Meidän perheelle kotivanhemmuus on se oikea ratkaisu. Jollekin
toiselle perheelle jokin toinen ratkaisu on paras. Toki meidän perheen
kotivanhemmuuspäätökseen on vaikuttanut sairausasiatkin. En koskaan ikinä voisi kuvitellakaan laittavani pahoista
refluksi-allergia-astma-oireista kärsivää lastani hoitoon, vaan haluan
olla itse se, joka on lohduttamassa ja auttamassa lastani, kun hänellä
on kipuja.
Refluksitauti pahenee jokaisesta perusflunssastakin potenssiin sata,
joten hoitoonvieminen olisi taatusti tuonut meille ainakin triplasti
enemmän pöpöjä kuin kotihoidossa ollessa. Ja silloin elämä olisi ollut
aika paljon rankempaa. Kotihoidossa ollessa voi kuitenkin itse
kontrolloida, näkeekö flunssaisia kavereita vai ei, sopiiko treffit
flunssa-aikaan sittenkin puistoon eikä kotiin, pystyy pesettämään
käsiä juuri niin usein kuin sen näkee tarpeelliseksi jne. Ja
tietysti ne allergia-asiat: olen kuullut niin paljon ongelmista,
jotka liittyvät rotatointiin, hoitohenkilökunnan ynseään asenteeseen,
paperisotaan, lääkärintodistusten jatkuviin vaatimuksiin ynnä
muihin, että suoraan sanottuna aika paljon helpommalla ja lasta
ajatellen kivuttomammin on varmasti allergiat hoidettu täällä
kotona kuin koskaan hoidossa olisi mahdollista hoitaa. Me olemme arvioineet, että kokonaisuudessaan meidän lapsille paras paikka on olla kotona mahdollisimman pitkään. Toisissa perheissä lapsen paras on mennä hoitoon.

Oikeastaan voisin sanoa, että luulen, että jos jotakin tässä
elämässä en tule katumaan, niin sitä, että olen viettänyt
lasteni kanssa paljon aikaa.