Se oli Superparklauantai! Yksi syy, miksi on kiva blogata
tällaisessa blogiyhteisössä kuin Kaksplus, on se, että saa
tutustua uusin kivoihin ihmisiin ja viettää aikaa heidän kanssaan
mitä hauskemmissa paikoissa. Kuten pari viikkoa sitten Vantaalla!
Ihana Camilla oli järkännyt koko perheen blogimeetingin blogiyhteistyönä tuonne
meille ennenkokemattomaan seikkailumestaan. Olemme katsastaneet
lähestulkoon kaikki lähialueen sisäseikkailupaikat poikien kanssa, mutta
Superpark olikin vielä kokematta. Vaikka en Superparkista mitään
kovin tarkasti ennestään tiennytkään, sen tiesin, että meidän
pojat tulisivat siellä viihtymään, sillä sen verran kovia
riehupäitä he ovat, että paikka kuin paikka, mikä on touhuamiseen
tarkoitettu, kelpaa heille!

Päivä alko smoothie-mukillisilla, ja tuon juomahetken aikana
Pikkusankari oli kerinnyt kysyä henkilökunnalta ainakin viisi
kertaa, että jokohan päästään jo leikkimään, ja Minimullistaja
oli vetänyt rundia myös staff only -kylttien tuolla puolen…
Mitkään aidat eivät lopulta pidätelleet poikia, joten onneksi
pääsimme pian touhuamaan! Pienen esittelyn jälkeen, ennen kuin puisto aukesi virallisesti, meille
vedettiin perheliikuntahetki ja meidät tutustutettiin Superparkin
tiloihin. Koko loppupäivä oli vapaata oleskelua riehuntaa. Harmi vain, että illan sovitut menot
painoivat päälle, eikä keritty touhuamaan koko kymmentä tuntia
Superparkissa… 😀

Neljä tuntia hyppimässä ja pomppimassa viihdyttiin ja hiki tuli
kyllä pintaan jokaisella perheenjäsenellä (meillä isiä korvasi
eräs ihana läheinen)! Superpark yllätti erilaisuudellaan:
siellä oli tekemistä myös mukana touhuavalle kaksivuotiaallemme,
mutta totta puhuen vähän enemmän viisivuotiaamme sai siitä iloa
irti. Ja mikä parasta – Superpark taitaa olla myös
koululaisten suosiossa, sillä Superparkissa on muun muassa
kattavat trampoliinivalikoimat sekä vähän vaativammat freestylekourut sekä kiipeilyseinät. Eli haastetta löytyy myös
aikuisille heidän niin tahtoessaan. Koko perheen paikka, sanoisin.

Muita kirjoituksia Superparkjoukkiomme kokemuksista:

Kiljuva Pikkunälkä 

Kotiäidin päiväkirja

Äiti on vihannes

”Äiti, onko meidän pakko käydä katsomassa joka päivä taloja?”, kysyi Pikkusankari eilen.

Tänä syksynä meidän perheessä ei katsota tanssi/deitti/maajussi/extremetiputusohjelmia töllöstä vaan käydään raakaa karsimispeliä talotarjonnan kanssa. Talo siellä ja talo täällä ja taloja niin vahvasti kaikkialla, että blogiinkaan en osaa nyt kirjoittaa mistään muusta.

Rakennettaisiinko, rakennutettaisiinko vai ostettaisiinko valmis talo? Mikä sopisi parhaiten meidän elämäntilanteeseemme nyt? Mikä on meille tärkeintä talossa? Kuinka ison talon tarvitsisimme? Kuinka pienessä pärjättäisiin? Halutaanko me rempata? Ja jos, niin kuinka isosti? Pitäisikö etsintäaluetta laajentaa? Missä sijaitsevat lähimmät koulut ja päivähoidot? Mitä kaikkia harrastumahdollisuuksia alue tarjoaa? Kuinka kauas rakkaimmista olemme valmiita muuttamaan? Missä mahdollisesti tulemme käymään töissä? Kuinka pitkä työmatka on järkevä? Kuinka ison pihan haluamme? Haluaisimmeko muuttaa satavuotiaaseen taloon? Vai olisiko uuttuuttaan hohkaavat pinnat enemmän meidän juttu? Vai jotain siltä väliltä? Mikä on lopullinen budjettimme? Ollaanko me ostamassa nyt sitä loppuelämän taloa vai seuraavan asuinpaikkaa vain seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi? Missä kaikkialla on meille sopivia tontteja ostettavana? Niin, ostaisiko tontin vai vuokraisiko sen? Pitäisikö joustaa haaveneliömäärästä, jos piha on ihana? Onko kaksikerroksisuus niin tyhmä juttu käytännössä kuin se ajatuksen tasolla on? Kuinka iso kompromissi on järkevä talon pintojen suhteen, jos talon ympäristö on mahtava? Onko ei-niin-kivassa talossa kiva asua, jos se muuten olisi täydellinen järkipäätös? Mitä jos taloja katsellessa menee jo niin sekaisin, että ei osaa edes kertoa, mitä mieltä niistä on? Voiko sellaiseen taloon muuttaa, josta ei tule positiivista fiilistä? Onko neutraali fiilis tarpeeksi? Voiko negatiivinen fiilis muuttua positiiviseksi, kun tarpeeksi jankkaa faktoja itselleen ja yksinkertaisesti raahaa tavaransa sisään? Mitä jos ei vaan osaa päättää? Kannattaako aikalisää ottaa enää tässä vaiheessa, jos tavoitteena on saatella esikoinen eskaritielle uudessa asuinympäristössä kymmenen kuukauden päästä? Mistä tiedämme, tuleeko se täydellinen haavetalo/tontti myyntiin juuri, kun olemme tehneet päätöksen johonkin toiseen suuntaan? Kuinka usein ihmiset edes kohtaavat täydellisen haavetalon? 

Jahas, eiköhän se olekin sitten taas aika avata etuovipistecom ja katsoa, joko tänään olisi pistetty myyntiin juuri se meidän tuleva talo.