Jep, minä kaivoin tämmöisen kännykän taskustani neljän päivän ajan ja pistin tämän vanhan Nokian hommiin, niin, soittohommiin tekstaria en edes jaksanut alkaa näpyttelemään… Voi sitä naurahdusten, pitkään katsomisten ja huvitusten määrää, jonka ansaitsin toiminnallani, varsinkin Helsingin suunnalla… 🙂 

Okei, voisin kirjoittaa, että tämä kokeilu oli tarkoituksellista vanhan kunnon slow-elämän testausta, paluuta perusasioihin ja halua irroittaa itsensä somesta, mutta ei, se ei ollut sitä. Se oli sitä, että kännykkäni tippui katukivetykselle ja joutui korjaukseen. Miten neljä päivää sitten meni, nautinko tavoittamattomuudesta niin paljon, että jatkan vapaaehtoisesti hidastamista vai pillahdinko ilosta itkuun, kun sain oman kännykkäni käteeni? No, en kumpaakaan, mutta joitain havaintoja kuitenkin tein.

Pojat olisivat halunneet soittaa isille työpäivän aikana ja jutella niin, että kaikki kuulevat toisensa. Mutta vanhassa puhelimessa ei ollut kaiutinta.

Minun olisi pitänyt hakea yksi kirppisjuttu toiselta puolelta kaupunkia, mutta lykkäsin hakua suosiolla, sillä en ole hyvä suunnistamaan, ja vanhassa puhelimessa ei ollut navigaattoria.

Sadepäivän iloksi heitimme lasten kanssa vaatteet pois ja suuntasimme sormiväripurkkien kanssa kylppäriin tekemään vartalomaalauksia toisillemme. Tästä ilakoinnista olisi ehdottomasti lähtenyt piristävä whatsuppi niin Mummolle, siskolleni kuin miehellenikin. Mutta kun vanhassa puhelimessa ei ollut whatsuppia.

Ulkona samoillessamme näimme poikien kanssa erikoisen näköisen hyönteisen, jota jäimme ihmettelemään. Olisin halunnut kuvata öttiäisen ja sitten googlailla tietoja pojille kerrottavaksi. Mutta kun vanhassa puhelimessa ei ollut kameraa eikä nettiä.

Jep, First World Probelm tosiaan, jokainen näistä. Positiivista tässä pakkokokeilussa oli kuitenkin se, että osaan jällen kerran arvostaa sitä totuttua elämän helppoutta. Pääkaupunkiseudulla liikkuessamme olisin saattanut ”tarvita” nettiä vertaillakseni juna-aikatauluja, paikkojen aukioloaikoja, menuita ja sijainteja, mutta onneksi kanssani liikkui ystäväni, joka on tietysti älypuhelimen omistaja. Jos olisin käynyt lenkillä, jalkani eivät olisi nousseet yhtä rivakkaa vauhtia, sillä vanhasta puhelimesta uupui spotify. Että on se elämä vaan melko helppoa nykyisillä älyjutuilla! Kivaa oli huomata, että vaikka somesta tavallaan tykkäänkin aika paljon, niin en saanut erostamme mitään järkyttäviä vieroitusoireita. Se on vaan kiva pieni lisä arjessa, yksi tapa jakaa arkeaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Suurin ahdistus taisi tulla siitä, että kaikki tulevat suunnitelmat ja tapaamiset jäivät whatsuppikeskusteluihin, enkä muistanut ulkoa, milloin kenenkin kanssa piti nähdä missäkin. 

Kaikista paras ja kivoin juttu tässä mini-irrottautumisessa oli se, että huojentuen voin todeta, että en ollut yhtään sen enempää/vähempää läsnä lasten kanssa kuin älypuhelimen kanssakaan. Monet somettajathan kokeilevat olla ilman kehittyneitä puhelimia siksi, että addiktio on vallannut arjen ja tunninkin erossaolo tuosta pienestä laitteesta on ahdistavaa. Minä huomasin, että olipa minulla millainen puhelin tahansa käytössä, leikin täysillä silloin kun leikin, luin kirjaa keskittyneesti silloin kun luin ja keskustelin ilman puhelimen räpläilyä silloin kun keskustelin. 

Jos lapset eivät leiki keskenään eli toisin sanoen ovat aktiivisesti myös minun kanssani, pyrin joka kerta kännykkää käyttäessäni kertomaan, että ”nyt äiti soittaa yhden puhelun”, ”nyt äiti kirjoittaa yhden viestin”, tai ”nyt äiti tarkistaa yhden jutun”. Silloin lapset tietävät, että kohta äiti laittaa kännykän myös pois. Mutta kyllä, myönnän, että jos lapset vaikka puistossa leikkivät hienosti keskenään, eikä muutakaan aikuisseuraa ole lähistöllä, niin en minä joka kerta tuppaudu mukaan lasten leikkeihin omine ideoinine, vaan saatan kaivaa puhelimen laukusta ja katsoa, keneltä äskeinen viesti tuli tai mitä facebookissa tapahtuu. Sen suon itselleni jatkossakin.

Somettaminen puhututtaa, ja siksi minäkin kirjoittelin tästä pienimuotoisesta sometauosta ajatuksia. Toivottavasti teille lukijoille uppoaa aihe kuin aihe 😀

Miten teillä hoidetaan lasten synttäreiden ja joulun
lahjapolitiikka? Mitä teidän lapset toivovat lahjoiksi? Meillä kun
oli lasten yhteissynttärit, niin konkreettisia paketteja tuli yhteensä
yhdeksän kappaletta, joista viisi oli vinkattuja ideoita, sellaisia,
joita pojat ovat kovasti toivoneet. He saivat vinkkiemme perusteella
teltan, omat kengurupomppupallot ja leijat. Toki kaikki vieraat eivät
kysele lahjatoiveita (emmekä näin oletakaan), mutta suurin osa vieraistamme jo tiedostaa,
että annamme mielellämme lahjavinkkejä. Ja toki se helpottaa
heidänkin lahjapähkäilyjä.

Joka kerta, kun vieraat kyselevät lahjaideoita, ensimmäiseksi
sanon, että jos sinulla on joku, mikä tahansa hyvä lahjaidea, niin
toteuta se, vaikka se olisi ilmainen, ihan outo tai vaikka
kirppislöytö. Jos sellaisia must-juttuja ei ole heillä mielessä,
osaan kyllä yleensä vihjata jotakin varmasti poikia miellyttävää.
Koskaan vinkit eivät ole menneet pieleen, vaan pojat ovat pitäneet
niistä. Me vanhempina miehen kanssa arvostamme oikeasti hyödyllisiä
lahjoja sekä ehdottomasti immateriaalisia lahjoja, sellaisia, jotka
jäävät kokemuksiksi lasten mieleen! On ollut mahtavaa huomata,
että Pikkusankari osaa arvostaa samankaltaisia lahjoja kuin me,
vaikka yleensä oletetaan, että lapset haluavat vain makeimpia
bratzeja, upeimpia carseja ja kasapäin uutuusdeeveedeitä.
Lahjaideoita, joita me olemme vinkanneet ja joista puhutaan ja joita
muistellaan edelleen, ovat olleet muun muassa erilaiset teatterit (mieleenpainuvimpana Peppi Pitkätossu -teatteri Helsingin kaupungin
teatterissa) Heurekassa käynti, Hoplopissa käynti, Disney on Icessa
käynti ja Sealifessa käynti. Olemme toivoneet lahjaksi myös
tarpeellisia, arkisia juttuja, kuten lelulaatikoita ja kenkiä,
joista niistäkin Pikkusankari on osannut iloita: monesti niitä
jalkoihin laittaessa hän toteaa: ”Nämä ovat nämä Mummolta
saamat hienot tennarit!”.

 

En tiedä, miksi lapsia pitäisi opettaa toivomaan vain
materiaalisia lahjoja. Minun mielestäni sillä, että jouaaton
iltana lattia on täynnä kirjoja kaikissa sateenkaaren väreissä ja
nurkassa lojuu pari säkillistä uusia vaatteita, ei ole mikään
arvo sinänsä. Pikkusankari toivoi ihan itsenäisesti tänäkin
vuonna Heurekaan ja teatteriin pääsyä kummien kanssa, sillä viime
vuonna ne olivat niin hauskoja kokemuksia! (Ja kyllä, Heurekaan,
vaikka juuri kesällä kävimme siellä kummipojan ja hänen veljensä
kassa…) Sen lisäksi vieraat antoivat muitakin mahtavia lahjoja:
pääsyn Risto Räppääjä- kesäteatteriin, Talvisirkukseen sekä
Koiramäen jouluun!

Hullua, sanovat ehkä jotkut, koska pitäähän lapsi hukuttaa
Frozeniin ja Simseihin. Mutta fiksua, opettavaista ja ekologista,
sanomme me. Emme koskaan lähtisi neuvomaan ketään lahja-asioissa,
jos meiltä ei kysytä, mutta kysyttäessä olemme kokeneet elämykset
erityisen hienoiksi lahjoiksi. Varsinkin, kun lahjojen antajia ei
niin montaa kertaa vuodessa muuten näe, niin yhteinen tekeminen on
tällöin entistä arvokkaampaa, ja siihen olemme senkin takia halunneet heitä kannustaa.