Mitä
kaikkea teillä on tehty, jotta lapsi ei heräisi sisällä
nukkuessaan?

Meillä perusasiathan on kunnossa
aina: ovikellon vieressä lukee: ei toiminnassa; kännykät ovat
äänettömällä, pesukonetta ei laiteta uniaikaan päälle, imuria
ei käynnistetä ja niin edelleen.

Mutta näiden lisäksi meillä on
muun muassa…

…viety vedenkeitin kuistille
kiehauttamaan vettä.

…varmistettu jo ennen nukuttamista,
että villasukat odottavat nukuttamispaikan vieressä poishiippailua
(paljaat varpaat ovat todella paljon äänekkäämmät lattiaa
vasten).

…avattu rapiseva pussi saksilla
hitaasti ja äänettömästi (ei missään nimessä repien käsillä).

…kerrottu vieraille, että meidän
herkkäunisen pojan nukkuessa meillä todellakin kuiskitaan.

…oltu vetämättä vessaa vessassa
käynnin jälkeen (olkaa hyvät vain tästä informaatiosta!).

…mietitty ateria sen mukaan, mistä
valmistustavoista lähtisi mahdollisimman pieni ääni (myöskään
pieni nälkä ei tässä kohtaa haittaa, jos rapisematon
ruuanvalmistus ei ole mahdollinen…).

…varottu klingauttamasta mikroa sen
käytön jälkeen.

…yritetty kaikin keinoin pidättää
aivastuksia ja yskiä.

…totutettu Pikkusankari leikkimään
lähinnä maton päällä
ei-elektronisilla/ei-soivilla/ei-mitäänääntäpäästävillä
leluilla.

 

…jätetty ulko-ovi auki
rakoselleen, jos se on ollut pakko avata.

…vältetty nukkumispaikan vieressä
kyykkyyn menemistä polvinaksumisteni takia.

Ja kuten monille lukijoille on varmaan selvää,
meillä ei todellakaan ole totutettu lapsia herkkäunisuuteen. Niin
Pikkusankarin kuin Minimullistajan saapuessa synnäriltä kotiimme,
olemme jatkaneet normaalia elämää äänineen aivan ilman
hissutteluja: on kälätetty ja imuroitu normaalidesibeleillä ihan
siinä vauvan korvan vieressä. Mutta niin vain siinä on molempien
kohdalla käynyt, että refluksi-allergia-oireet ovat tehneet poikien
unista todella hauraita ja nukuttamisesta monimutkaisempaa kuin
rakettitiede. Muutaman kuukauden iästä lähtien molempien kohdalla
katkottomasta unesta on tullut niin harvinaista herkkua, että jos
siihen päästään, niin sitä varjellaan viimeiseen asti.

Siis enhän minä tänne olisi edes
halunnut tulla kirjoittamaan. Minä olisin halunnut päästä
tuulettamaan raudannousemista johonkin hotille fitness-sivustolle tai
miettimään spinnien yhteensopivuuksia tankotanssisivustolle. Ehkä
olisin voinut haluta päästä kirjoittamaan johonkin matkasivustolle
”Perhe reissaa kaksi vuotta maailman ympäri”-tekstejä. Niin,
tai vähintäänkin olisin halunnut muuttaa blogin nimeksi ”Kotiäidin
luksuselämä”.

Mutta ei. Valitettavasti nämä
vaihtoehdot eivät aukea minun elämälläni. Salille jos jaksaa
raahata univelasta raskaan kroppansa kaksi kertaa viikossa, on
todellinen bileiden paikka, ja tankotanssi… se ihastus jäi sitten
niihin muutamiin kertoihin, kun kuopuksen oireiden hallinta täytti
juuri ne tankotanssiin varatut ilta-ajat. Suuremmille matkustuksille
on saanut sanoa heipat jo kauan sitten. Itse arki kun on ollut
sinällään jo selviytymistaistelua, niin siihen eivät ole
matkastressit enää mahtuneet. Niin…. ja se luksuselämä. Siitä
en sano nyt yhtään mitään.

Niin olikos tämä nyt joku sinkkuneidin matkablogi vai mikä…?

Joten täällä ollaan, Kaksplus!
Valmiina jatkamaan blogspotissa kolme vuotta kirjoitettuja juttuja!
Uskon, että tämä on paras mahdollinen blogikoti juuri nyt minulle.
Mutta miten hartaasti toivonkaan, että blogin nimi olisi enää vale
vain… Joten jos haluatte tietää, missä vaiheessa se siksi
muuttuu, niin jääkää huudeille uudet lukijat. Ja kaikki te vanhat
ihanat lukijat, olettehan vielä messissä?

Mitä minä voisin luvata blogiltani?
Lupaan kirjoittaa edelleen rehellisesti ja suorasanaisesti. Se on se
minun juttuni. Lupaan tavoitella yksi postaus viikossa-tahtia
(instagramiin lisäilen arkeamme päivittäin). Tuskin se tavoite
aina toteutuu, välillä kun on viikkoja, että silmäni eivät
päivän rutistusten jälkeen jaksa tehdä enää mitään muuta kuin
sulkeutua. Toivon kuitenkin, että jatkossa vähemmän olisi niitä
iltoja, kun pienimmän nukuttaminen vie kolme tuntia ja enemmän
niitä iltoja, kun on aikaa ja jaksamista käpertyä miehen kainaloon
toisiamme rakastavasti tuijoittelemaan tai istua hetki siinä
läppärin äärellä bloggaamassa. Faktahan on kuitenkin, että
näistä meidän poikien sairauksista ei sormia napsauttamalla pääse
eroon, joten arki ja kirjoittaminen jatkunevat samanlaisina… Eli
todennäköisesti ne koiranpennuilla koristellut cupcaket ja My
Little Pony-väriset elämät kannattaa edelleen hakea jostakin
muusta blogista. Näillä ehdoilla toivotan teidät oikein tervetulleeksi
blogiini myös täällä Kaksplussan puolella!