Mitä kuuluu? Miten teillä menee? Miten talvi on mennyt? Mitä
olette puuhastelleet? Eikö ole ihan minun blogini tyylinen aloitus? Heh, ei minustakaan. Se on nimittäin taas pieni blogikriiseilijä tässä
moi, kun blogini nelivuotissynttärit lähestyvät. Vuoden olen nyt
ollut kaksplussalainen, ja sekin herättää ajatuksia suuntaan ja
toiseen…

Koska tässä viimeisen vuoden aikana olen kirjoitellut paljon
muustakin kuin refluksi-allergia-asioista, haluaisinkin nyt kysellä
vähän, että missä mennään teidän lukijoiden suhteen. En ole
oikeastaan koskaan kysellyt teiltä mitään, sillä koen, että te
kyllä kirjoitatte, jos vaan asiaa on (onko näin?). Silti tykkään jutella teidän
kanssanne, oikein kovastikin. Blogiin löytäneitä on entistä
useampia, joten minua mietityttääkin, miten te koette blogini. Onko
mukana vielä teitä, jotka jaoitte kanssani jo Pikkusankarin vauva-ajan
tuskat? Vai onko eniten mukana teitä, jotka hyppäsivät blogiini
silloin, kun muutuimme kolmihenkisestä perheestä nelihenkiseksi?
Vai oletteko te pääasiassa teitä, jotka olette vasta
kaksplussautumisen jälkeen lueskelleet muistoja vaikeimmista ajoista
ja kirjoituksia uusimmista käänteistämme? Onko blogini teidän
mielestänne muuttunut Kaksplussalle siirtymisen jälkeen? Ja jos on, niin
mihin suuntaan? Mitä kautta olette muuten blogini löytäneet?

Mitä te haluatte/odotatte blogiltani? Miksi luette blogiani?
Olisi myös kiva tietää, onko lukijoissa pääasiassa teitä
refluksi-allergiaperheitä vai muitakin? Millaisia lukijoita sieltä löytyy? Oletteko niitä, jotka seuraavat tiiviisti blogiani vai
koostuvatko lukijamäärät lähinnä vain niistä, jotka hyppivät
blogimaailmassa sinne tänne otsikoiden perusteella? Onko mukana myös sellaisia, jotka
seuraavat instagramissa minua? Millaiset kirjoitukset teitä kiinnostavat eniten
ja miksi? (Toki lukijamäärät kertovat myös näistä jutuista,
mutta olisi kiva kuulla myös perusteluja.) Tykkäisittekö siitä,
että kannustaisin enemmän kommentoimaan, kuten monet bloggaajat
tekevät? Mikä on se fiilis, että kirjoitatte kommentin? Itse aina hämmästelen, että miten joku teksti, joka on kerännyt päivässä vaikka yli tuhat lukijaa, voi ammottaa nollaa kommenttia. Pitäisikö minun olla aktiivisempi kyselijä, vai saatteko te silti blogista jotain irti, vaikka ette kommentoikaan?

Olisi siis tosi kiva, jos jaksaisitte kertoilla vähän itsestänne
ja mieltymyksistänne (kommenttiboksiin tai mailitse). Ja toki, juttuaiheita ja toiveitakin saa (kuten
aina) nytkin kertoa!

Jos nyt, viiden ja puolen vuoden lastenhoitokokemuksella antaisin
neuvoja itselleni, tuoreelle äidille, joka raahaa hymyssä suin,
mutta silmät väsymyksestä kiinni painuen vauvaansa synnäriltä
kotiinsa, niin mitä ne olisivat?

Kodin ei tarvitse olla puolen millin tarkkuudella siivottu. Pikkusankarin vauvavuotena minä,
minä todellakin asettelin jokaikisen tavaran paikoilleen niin, että
pyörin sen ympärillä minuutin varmistaen, että paikka on varmasti
oikea. Ja minä, minä todellakin pesin pyykkiä silloinkin, kun
aivoni eivät osanneet edes erottaa, mikä siivouskaapin töniköistä
on pesuaine. Ei olisi tarvinnut. Ei todellakaan. Minä uuvutin
itseni.

Lapsen ei tarvise nukkua rattaissa, jos hän ei nuku siellä.
Simple as that. Minä itkin, kävelin, nostin vauvaa, itkin, kävelin,
nostin vauvaa, itkin, kävelin, nostin vauvaa. Monta tuntia putkeen, aurinkolasit silmilläni.
Olisin vain voinut hyväksyä sen, että vauva ei nuku rattaissa.
Helpommalla pääsen, kun pidän vauvaa rintarepussa ja sylissä kaikki uniajat.

Vauvan ei tarvitse syödä sitä yhtä ainoaa oikeaa sosetta, jos
se ei maistu. Vaikka neuvolasta ohjeistettaisiin aloitussose, sen ei
todellakaan tarvitse olla se. Minä syötin pojalleni väkisin
perunaa, koska se oli se aloitussose terkkarimme mukaan. Poika huusi
kauhusta, kun työnsin lusikkaa hänen suuhunsa, ja myöhemmin
paljastui, että peruna oli yksi pahimmista allergioiden ja refluksin aiheuttajista hänellä.

Jos sinusta tuntuu, että jokin on vialla, niin suurella
todennäköisyydellä jokin on vialla. Siitä huolimatta, että
lähipiiristä sanottaisiin mitä vain. Äidinvaisto ei ole koskaan minulla pettänyt. Sitä vaan pitää uskaltaa kuunnella.

Vauva ei itke muuten vain. Tämä on minun mielipiteeni. Vauva
itkee nälkää, janoa, läheisyyden kaipuuta, hermostusta, kipua,
kylmää, kuumaa, turhautuneisuutta… Mutta koskaan vauva ei itke
turhaan. Minun mielestäni itku on aina kutsu auttamaan. Silloin
vauva tarvitsee vanhempaa. Tavalla tai toisella.

Älä syö mitä vain vauvavuotena. Minulta ei siis heru suostumusta
einespitsa-sprite-munkki-ruokavalioon. Vaikka kuinka olisi väsynyt. Sillä,
mitä syö, on niin suuri vaikutus jaksamiseen, että järkevä
ruokailu on yksi niistä harvoista asioista, joista kannattaa yrittää
kaikkensa pitää kiinni myös vauvavuotena. Eikä se järkevä
ruokailu tarkoita kahden kuukauden reseptinmietintää ja maailman
terveellisimmän vihanneksen kaivuumatkaa Tiibetin maaperän alle.
(Ja tässä puhutaan nyt sekä niistä, jotka eivät joudu olemaan
imetysdieetillä että niistä, jotka joutuvat.)

Syö vitamiineja. Ruuan lisäksi purkista. Oikeasti, varsinkin jos imetät, tarvitset
vähintäänkin monivitamiinia ja d-vitamiinia. Oikeasti.

Kokeile elämää ilman kofeiinia. Tiedän, nyt monet
naurahtavat ja pyörittelevät päätään ja vannovat, että eivät
ikinäkoskaan pärjäisi vauvavuotta ilman kahvipannujen
tyhjentämistä kymmentä kertaa päivässä. Minä koen, että olen saanut jaksamisestani
tasaisemman ilman kofeiinia. (Juttujani kofeiinittomuudesta on muun muassa täällä ja täällä.)

Älä panikoidu, vaikka oma lapsi ei olekaan samassa ryömimis- ja jokelteluaikataulussa hiekkalaatikkojengin muiden pilttien kanssa.
Normaali oppimisskaala on oikeasti tosi, tosi iso. 

Oikeat ystävät jäävät viereesi. He eivät jätä. He haluavat auttaa.

Katso puolisoasi armollisesti. Ehkä hän yrittää ihan
kaikkensa, vaikka siltä ei aina näyttäisikään.