Ihana ystäväni ja kollegani Yli Pyykkivuorten -blogia kirjoittava Hanna vieritti minulle mielenkiintoisen haasteen tässä kirjoituksessaan: klik! Haasteen nimi on ”Näin valehtelen netissä”. Hmmmm, mielenkiintoinen haaste todella! Teidän lukijoiden ei tarvitse tietää tästä haasteesta tässä vaiheessa sen enempää; kunhan vain hyppäätte kyytiin, kun alan vastailemaan haasteen kysymyksiin. Kiinnostuneena odotan, mitä vastauksia saan kyhättyä ainakin ensisilmäyksellä arvioiden hauskoihinkin kysymyksiin. No niin, nyt mennään!

1. Menen hotelleihin, ravintolohin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Toki käyn hotelleissa, ravintoloissa ja tapahtumissa, jotka ovat someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa, mutta en mene niihin sen takia, että ne ovat ko. paikkoja, vaan sen takia, että haluan mennä niihin tai päädyn niihin muun joukon/perheen mukana.

2. Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Sisustus ja pukeutuminen eivät kuulu blogini ydinteemaan, enkä kai ikinä ole sen kummemmin miettinyt, että miten saisin hyvän kuvan niistä teemoista. Kuitenkin: tykkään miettiä, miltä sisustus ja vaatteeni näyttävät, joten en näkisi outona sitäkään, jos postailisin stailatumpia sisustuksia ja vaatevalintoja muiden vähemmän mietittyjen ratkaisujen rinnalla. Molemmille kuville on oma paikkansa! Tarvitaan vertaistukea vanhemmille, jotka joutuvat kamppailemaan eloonjäämisestään tiski -ja pyykkivuorten keskellä, mutta kyllä, on myös tarvetta visuaalisesti kauniille ja inspiroiville kuville. Tasapaino on tärkein. Siksi yleensä pyrin tekemään reseptipostauksien annoksista visuaalisesti kivoja katsella. Ruokapostaukset ovat blogini tärkeä osa, joten niihin jaksan kyllä panostaa. Instagramin puolella esimerkiksi Storiessa saattaa sitten vilahdella niitä paaaaljon arkisempia tilanteita ja ruokajuttuja.

3. En ota itsestäni kuvia tai Insta Stories-videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Heh, otan. Yleenä minulla ei ole meikkiä. 😀 Se on minulle sellainen ihan perustila, olla ilman meikkiä.

4. Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevani omaa brändiäni.

Teen juuri niitä asioita, joita tahdon ja jotka tuntuvat hyviltä ja omilta. Sitten kerron blogissa niistä asioista aivan murto-osan, sillä blogini keskiössä ei ole henkilökohtaisten asioiden vuodatus. Eli blogini takia en tee asioita, vaan teen itseni takia.

5. Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Kun käsittelen kuvia, niin ajattelen kuvan kokonaisuutta, en minun kauneuttani. Ja toisaalta, minusta täällä blogissa ei edes ole kovin paljon kuvia. Instassa kuviani on enemmän, ja sielläkin käytön filtereitä silloin, jos tahdon, että kuva olisi kokonaisuudessaan erilainen. En siis hio kauneuttani, vaan kokonaisfiilistä.

6. Silottelen elämääni somessa.

En silottele. Kerron raapaisuita elämästäni sieltä täältä. Ja ne ”sieltä täältä” saattavat olla hetkiä hyvistä tai huonoista tilanteista. En siis tietenkään kerro kaikkea kokemaani pahaa somessa, mutta en tietenkään kaikkea hyvääkään. Minun elämäni on paljon muutakin kuin mitä someen jaan, tietenkin.

7. Kadun joitakin blogiyhteistöitä.

En kadu. Kaikki yhteistyöt ovat huolella harkittuja.

8. Bloggaajien elämä on glamourista.

Ei todellakaan ole, ei ainakaan pääsääntöisesti. Bloggaajien työssä on hyvät ja huonot puolensa, ihan niin kuin kaikissa muissakin töissä. Bloggaajien työn hyvät puolet saattavat olla esillä enemmän kuin muiden töiden hyvät puolet, mutta en missään nimessä koe, että elämä olisi glamouria bloggauksen takia. 😀 Toki en myöskään väheksy sitä, mitä olen saanut kokea bloggauksen kautta, mutta kyllä tietenkin bloggaaminenkin vaatii tiukkaa työtä, että niitä glamour-hetkiä bloggaajille annetaan.

9. Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En ajattele, en ainakaan lähtökohtaisesti. Hyvin usein Insta-hetkeni vaatii: a) että kännykkä on lähellä (sitä se ei todellakaan usein ole) b) käteni eivät ole täynnä lapsia (niitä ne todellakin melkein aina on) c) jaksan kaivaa kännykän esille (en todellakaan aina jaksa) d) hetki ei kerkiä mennä ohi ennen kuin kännykkä on kaivettu esiin (yleensä hetki on jo ohi tässä vaiheessa) e) tilanteeseen liittyvät henkilöt antavat minulle luvan kuvata (99% tilanteista he eivät anna, ja minä kysyn aina luvan). Eli Instaan päätyy todella, todella vähän sitä, mitä ehkä voisi päätyä. Jos kaikki nämä olettamukset kävisivät toteen useammin, luulen, että ajattelisin myös useammin tilanteet Insta-hetkinä. Nyt ei kannata turhaan ajatella 😀

10. Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja ja googlaan nimeni säännöllisesti.

Noup, ikinä en ole tehnyt enkä toivottavasti ikinä tule tekemäänkään. En edes tiedä, mikä on Jodel.

11. Bloggaaminen ei ole työ.

Tottakai se voi osalle bloggaajista olla työtä. Ja täytyy muistaa, että bloggaus voi tarkoittaa myös muutakin kuin oman blogin kirjoittamista: tälläkin hetkellä minä teen sisällöntuotannon hommia yrityksille eli ”haamukirjoitan” blogeja ja saan siitä palkkaa. Bloggaaminen on minulle työtä myös siinä suhteessa.

12. Blogia ei voi kuka tahansa avata ja menestyä siinä!

Toki voi, jos uskoo itseensä, tekee omaa juttuaan ja on valmis kovaan duuniin!

13. Ei kannata ryhtyä bloggaamaan, jos ei siedä negatiivisia kommentteja.

Tottakai joka työssä/harrastuksessa on hyvä osata kohdata työn/harrastuksen huonot puolet, ja tässä bloggaamisessa huono puoli on ainakin negatiiviset kommentit (varsinkin ei-rakentavat sellaiset). Vaikka olisi herkkä vieraiden kommenteille, niin suosittelen silti aloittamaan bloggaamisen, jos bloggaus on vahvana intohimona mielessä. Nykyään voi käsittääkseni ulkoistaa kommenttiboksin esitarkistamisen vieraalle taholle, joka poistaa esimerkiksi kaikki herjaavat kommentit kokonaan pois ennen julkaisua. Näin niitä ei tarvitse koskaan nähdä itse.

No niin, sellainen haaste! Kiitos Hanna tästä haasteesta! Olipa kiva tehdä ja miettiä vähän eri kanteilta tätä bloggaamista ja muutenkin somen käyttöä. Haasteen säännöt menevät näin:

HAASTE

-kerro, keneltä sait haasteen

-vastaa väittämiin

-lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse

-lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle

Tämä haaste lähtee blogeille: Munakoisoni ja minä, Helmoissa sekä Anna mun treenaa.

Toivottavasti tykkäsitte tästä vähän erilaisesta postauksesta tähän väliin!

// Emmi

Yksi suurimmista opeista, joita NLP minulle on opettanut, on juurikin positiivisuus kaikessa tekemisessä. Positiivisuus on ollut aina iso osa minua, mutta nyt viimeisien vuosien tapahtumien sekä NLP-oppien myötä se on kauttaaltaan juurtunut minuun. Siitä jaksan kirjoittaa tekstin toisensa perään. Koen, että positiivisuuden lähettiläänä voin ehkä auttaa ihmisiä yhdellä parhaimmalla tavalla, sillä sen vaikutus ihmisen koko olemukseen, elämään ja toimintaan on valtava.

Miten kommunikoit?

Positiivisessa, rakkaudellisessa ympäristössä kasvaa parhaiten – tämä on erittäin tärkeä asia tajuttavaksi niin itsensä kannalta, lastenkasvatuksen kannalta kuin esimerkiksi jos toimit esimiesasemassa. Omia toimiaan kannattaa tarkkailla: Miten puhut itsellesi, positiivisessa vai negatiivisessa muodossa? Onko kommunikaatiosi jälkikasvusi kanssa pelkkää ein hokemista vai kannattaletko lastesi arkea lauseilla, jotka ovat myönteisiä ja tsemppaavia? Millaista palautetta annat töissä alaisillesi ja minkälaisella kielellä?

Positiivisuus on siitä kiva juttu, että kun sitä käyttää, niin se lisääntyy. Tsemppaa, kehu, kannusta, rohkaise, ole tukena, sano kauniita asioita, kiinnitä huomiosi hyviin puoliin! Ei tarvitse olla siirappinen eikä ällökermainen ollakseen positiivinen. Ei myöskään tarvitse sulkea näköpiiristään kaikkea pahaa eikä ryhtyä edes puolisokeaksi. Positiivisuus on näkökulman ottokeino. Ja tietenkin, jos tahtoo kehittyä, niin uskon, että todellinen kehitys tapahtuu parhaiten positiivisessa ilmapiirissä. Ihminen voi muuttaa toimintaansa kyllä esimerkiksi pelon kautta, mutta onko se sellaista ”kehittymistä”, jota tahdot itseltäsi, lapsiltasi tai alaisiltasi?

Aivoille herkkua!

Olen tutustunut paljon positiivisuuteen myös tieteen kautta. Aivot tykkäävät positiivisuudesta! Positiiviset ajatukset lisäävät aivotoimintaa ja synnyttävät lisää synapsien välisiä liitäntöjä, toisin kuin negatiivisuus. Positiivinen elämä kannattaa siis ottaa ihan vakavasti!

Jos olet ihan alussa matkalla kohti positiivisuutta, niin jo se, että kun kiinnittää huomiota omaan puhetapaansa ja -tyyliinsä sekä ajatuksiinsa, niin auttaa matkalla paljon! Aluksi ei tarvitse edes tehdä mitään muutoksia: kunhan vain seurailee itseään ja omaa tapaa kommunikoida. Tsemppiä!

// Emmi