Oletko lukenut minun koulutuspolustani  Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi®? Onko kirjoituksista joku asia jäänyt mieleen ja ehkä kaipaisit lisää syvennystä ja käytännön oppejakin? Olisiko kiva saada uusia välineitä helpompaan vuorovaikutukseen? Tahtoisitko erilaisia ja toimivia näkökulmia tunteiden ja tarpeiden väliseen yhteyteen? Kiinnostaisiko sinua oppia uusia taitoja liittyen anteeksipyytämiseen ja -antamiseen, syyllisyyden ja häpeän käsittelyyn sekä pyyntöjen esittämiseen ja vastaanottamiseen? NVC (Nonviolent Communication) on tätä kaikkea – ja niin, niin paljon enemmän!

Jos haluat perehtyä aiempiin teksteihini liittyen koulutukseen, niin löydät tekstit tämän jutun lopusta.

Tulevat RVO®-koulutukset

Savanna ConneXionsin koulutuskalenteri näyttää seuraavanlaiselta tämän syksyn ja ensi kevään aikana. Osa koulutuksista on täysin lähikoulutusta ja osa yhdistelmä lähi- ja etäkoulutusta. Osa lähikoulutuksista tapahtuu vain yhdessä kaupungissa, osa vuorotellen kahdessa kaupungissa. Tutustu ihmeessä itsellesi mieluisampaan vaihtoehtoon ja ilmoittaudu mukaan! Tämä on koulutus, josta tekisi mieli luvata, että se oikeasti muuttaa sinun elämän. 😎

Laitan tähän alle paikkakunnat ja koulutusten aloituspäivämäärät. Tsekkaa tarkemmat speksit TÄSTÄ.

Kuopio, alkaa 16.10.2023

Vantaa, alkaa 24.10.2023

Lappeenranta, alkaa 6.11.2023

Hämeenlinna ja Jyväskylä, alkaa 11.12.2023

Kuopio, alkaa 15.1.2024

Kuusamo ja Oulu, alkaa 10.2.2023

Kälviä, alkaa keväällä 2024 (tarkentuu myöhemmin)

Joensuu, alkaa keväällä 2024 (tarkentuu myöhemmin)

Ja huomio! Vantaan ryhmän viimeinen ilmoittautumispäivä on 25.9.2023!

Mitä koulutuksesta voisi saada

Nyt, kun minun käymä koulutus on jo yli puolen välin, niin voin luottavaisin mielin ja valehtelematta todeta, että tämä on ollut paras koulutus ikinä. Ja toki, kaikki koulutukset eivät muutenkaan sovi kaikille (kuten käymäni erikoistumiskoulutukset) ja toki osa ihmisistä valitsee vain koulutuksia, joiden kouluttajan tietää tai tuntee jo aiemmin. Ymmärrän. Minä olen myös tarkka kouluttajasta, ja onnekseni tähän asti lähes kaikkien opintojeni kouluttajat ovat vakuuttaneet minut ammattitaidollaan. Jotta koulutus olisi vaikuttava ja oikeasti osallistujien elämää muuttava, on kouluttajalla siinä todella tärkeä rooli. Kun tulet Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja® -koulutukseen, saat  luonnollisestikin sellaisen kouluttajan, joka osaa tukea rehellisen ja avoimen ilmapiirin rakentamisessa ja näyttää esimerkillään, millaista on vuorovaikuttaa rakentavasti.

Jos päädyt osallistumaan Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja® -koulutukseen, niin niitä oppeja pystyt hienosti soveltamaan niin työ- kuin vapaa-ajan kontekstissa, ihan kaikkialla. Parhaimmillaan NVC:n maailma on koko maailmakuvaasi muuttava koulutus. Nonviolent Communication tarjoaa tiedollista muutosta, mutta myös muutoksia tunne-elämässä; hyvinkin luultavasti sinne tasapainoisempaan elämään päin, sillä tulet sukeltamaan todella syvälle tunteiden ja tarpeiden maailmaan ja parhaimmassa tapauksessa pääset availemaan ja korjailemaan monia traumojasi itse erittäin turvallisessa ilmapiirissä. Kuitenkin: koulutuksissa jaat vain ja ainoastaan sen verran, minkä haluat. Ylipäätään RVO®-koulutuksissa ei ole pakkoja tai velvollisuuksia, vaan koulutus perustuu ajatukselle yhteisvastuullisuudesta ja yhteisesti jaetun todellisuuden huomioonottamisesta. Kun koulutuksen erityisen ilmapiirin kokee, ihmettelee, että miksi ihmeessä kaikkialla ei toimita näin…

Rohkaisen jokaista, todella jokaista, joka vähänkään on kiinnostunut tästä aiheesta ja koulutuksesta, kysymään lisää joko täällä kommenttikentässä tai suoraan SavannaConneXionsin pääkouluttajalta. Tätä koulutusta et tule katumaan. Minulla paras todiste koulutuksen tähän astisista hyödyistä (eli mm. oman tunne-elämäni muuttumisesta ja vuorovaikutustaitojeni kehittymisestä) on se, että mieheni on halukas osallistumaan myös tähän koulutukseen! Ja voin sanoa, että se on todella hyvä todiste. 😉 Hän on ilmoittautunut seuraavaan lähellä alkavaan koulutukseen, jee!

Ja pssst. Tämä koulutus hyödyttää myös vahvasti työyhteisöä, joten moni on saanut koulutuksen työpaikkansa tarjoamana. Kannattaa aina selvittää myös tämä vaihtoehto 😉 Ei myöskään ole väliä, mikä on ammattisi tai mitä työksesi teet. Jos et ole opiskellut aiemmin NVC:tä, niin todennäköisesti et tiedä aiheesta juurikaan, vaikka ammattisi olisi psykologi tai psykoterapeutti tai mikä vain. Minä, kuten maailmanlaajuisesti muutkin vuorovaikutuksen ja kommunikaation asiantuntijat, olen löytänyt NVC:n kautta entistä enemmän syvyyttä työhöni asiakkaiden kanssa. Oikeastaan nykyään lähes kaikki lähtee omalla kohdallani asiakastyössä siitä, että kalibroin asiakkaan kanssa hänen senhetkisen tunne- ja tarvemaailman. Toisaalta muistututan, että sinun ei siis ole tarvinnut opiskella yhtään mitään, mikä liittyy kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen ennen RVO®-koulutusta. Se on kaikille avoin koulutus ja sinun ei tarvitse käyttää Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -termiä työssäsi: vaikutukset näkyvät muutenkin 😆

Alla on edelliset tekstini, jos haluat kurkkailla viiden ensimmäisen viikonlopun fiiliksiä vielä kirjoittamanani.

Valmentajavalmennus: viimeiset yhteiset opiskelumetrit

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

RVO®-koulutus: korttipelejä ja itsetuntemuksen syventymistä

RVO®-koulutus: leimaamisesta ja sen vaikutuksista

RVO®-koulutus: mietteitä häpeästä ja syyllisyydestä

Koko elämä on vuorovaikutusta itsen ja muiden kanssa, joten sen takia on mielestäni validia sanoa, että tämä koulutus on oikeasti koko elämää muuttava koulutus.

Lisää koulutusfiiliksiä tarjoan taas täällä lokakuun puolella. Jos päätät osallistua koulutukseen minun kirjoitusten inspiroimana, niin kuulisin siitä enemmän kuin mielelläni ja vaihtaisin ajatuksia kanssasi!

SavannaConneXionsin sivut: KLIK!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Tässä elokuussa isäni olisi täyttänyt 77 vuotta. Hän kuitenkin menehtyi 67 vuotiaana, elokuisena iltana. Kun kuulin kuolemasta, sylissäni oli kolmen päivän ikäinen vauva, meidän nyt kymmenen vuotias poika. Olin ollut synnyttämässä sairaalan toisella puolella, kun isäni kamppaili hengestään toisella puolella sairaalaa. Ennen synnytykseen lähtöä iloitsimme, että isäni pääsi vihdoin häntä helpottavaan isoon leikkaukseen. Hän ei kuitenkaan leikkauksesta toipunut vaan hänen kuntonsa romahti pian sen jälkeen.

Olin nukkunut yhden yön vauvani kanssa kotona, kun äitini soitti, että nyt lähdetään katsomaan viimeistä kertaa isääni. Jätin vastasyntyneen sairaalan sääntöjen mukaan kotiin isänsä kanssa ja lähdin maitoa valuvin rinnoin suoraan syntymän tunnelmista kuoleman tunnelmiin. Noin sekaisin tuntein en elämäni aikana koskaan olekaan ollut kuin tuona hetkenä. Muistan isäni elottomat harmaat kasvot, hengityskoneen pöhinän, sairaalan kuivan ilman ja lääkärin toivottomat sanat. Siinä katsoin isääni ja tiesin, että kuolema on jo lähellä. Samaan aikaan koko kehoni huusi vauvan luokse pitämään elossa tuota pientä ihmeellistä nyyttiä.

Illalla iltapala jäi puoliksi syömättä, kun keittiön pöydän ääressä sain pelätyn puhelun äidiltäni. Isäni oli juuri nukkunut pois.

Tuo vuosi 2013 on lähinnä sumun varjostama. Sumun seasta muistan valopilkkuja, kun hoidin vauvaani – pientä ihmistä, joka piti minut tuossa hetkessä elämässä kiinni. Vauvasta on kasvanut rauhallinen, viisas  ja joka tilanteessa minun puolia pitävä poika, johon minulla on erityisen syvä ja tunteikas yhteys. Vauvavuoden aikana yön pimeinä ja itkuisina öinä hän kuuli minun juttelut isälleni. Poikani vaatteet kastuivat minun kyynelistä, kun heijasin häntä uneen sylissäni samalla, kun katselin tähtitaivasta verhottomasta ikkunasta ja mietin elämän haurautta. Vauva kuuli jokaisen henkäykseni ja pikkuhiljaa vauvan hymyn kaaret suupielissä saivat lohduttoman itkuni muuttumaan edes hetkeksi hymyksi suullani.

Kärsin tuona vuonna ja sen jälkeen terveysongelmista, joita korjailin pitkään. Kehoni ei ollut osannut levätä tarvittavalla tavalla synnytyksen jälkeen, vaan jatkuva stressi sekä isäni kuolemasta aiheutuneen shokin seurauksena, mutta myös vauvan ja esikoisen allergioiden, refluksien ja astmojen aiheuttamien vaikeuksien seurauksena oli keholleni liikaa.

Osaan toki nyt kertoa monta vinkkiä itselleni (ja muille samassa tilanteessa oleville),  että miten olisi ollut parempi toimia. Lepoani ja surun käsittelyä vaikeuttavia asioita oli monia. Rakkaat äitini ja siskoni eivät tietenkään pystyneet tukemaan yhtään enempää, sillä heillä oli molemmilla oma suru surettavanaan. Ystäviltä tuskin pyysin suoraan apua, sillä tuolloin yritin kaikkeni selvitä kaikesta mentaliteetilla ”minä kyllä pärjään”. Nyt tiedän itse, että jos ystäväni kohtaavat tällaisen tilanteen, niin pyrin kaikkeni tukemaan häntä, sillä yhdistelmä vauvavuosi ja läheisen kuolema on yllättävän rankka. Tiedän, että oman kehon vointiin olisi kannattanut pysähtyä aiemmin. Sain paniikkikohtauksia, itkin aluksi päivät ja yöt ja esimerkiksi kilpirauhasarvoni romahtivat.

Tästäkin ajasta selvittiin ja nyt olen toipunut lähes kaikista terveyshaasteista. Suru ei ole enää voimakas paino rinnassa, vaan kevyesti aaltoileva kaipaus joskus enemmän, joskus vähemmän läsnä. Se, mikä oli tämän yhteensattuman tarkoitus, on vielä osakseen ratkomatta, mutta senkin aika ehkä tulee. Harmittava asia lasteni ja heidän Papan kannalta on se, että yhteistä aikaa heillä ei juurikaan ollut. Esikoinen kerkesi kolme vuotta tutustua isääni. Muut joutuvat tyytymään tarinoihin ja kuviin Papasta. Surullista käsiteltävää on lasten kanssa tuottanyt myös se seikka, että toiselta puolelta sukua Pappa ei ole tekemisissä lasten kanssa, vaikka voisi, kun hän kuitenkin on elossa. Hän on vain valinnut olla erossa lapsista. Toiselta Papalta, isältäni, yhdessäolo ei enää onnistuisi, vaikka hän olisi sitä niin kovasti halunnut. Häneltä vietiin siihen mahdollisuus. Näitä asioita on ollut raastavaa puhua lasten kanssa, mutta toisaalta tällainen vääryyden tunne tämän asian suhteen on opettanut nauttimaan entistä enemmän niiden ihmisten seurasta, jotka oikeasti haluavat olla lapsille läsnä.

Ihania hetkiä siis teille, joilla on itsellä vielä Pappa elossa, tai jotka saavat katsella omien lasten ja heidän isoisän upeaa suhdetta! Oletan, että se on sukupolvien jatkumossa tärkeä suhde. Toivon, että kerrotte arvostuksenne läsnäoleville isoiseille, jos teidän perheessä sellaisia on. Minä lähetän ajatuksia usein isälleni – ja mikä ihaninta, tunnen isäni läsnäolon silloin tällöin erittäin vahvana. Oli se sitten kuvitelmaa tai ei, että hän on täällä edelleen meidän joukossamme, niin minulle se on toden tuntuista.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: