Mietteitä kauniin kulissin takaa

Okei, ehkä vähän rajusti sanottu tuo ”kauniin kulissin takaa”, koska eihän kaunis luontomaisema ole mikään kulissi vaan totisinta totta, mutta ajatus otsikon taustalla on se, että voisin postailla someen vain uskomattoman upeita maisemakuvia hienoilla lainauksilla, vaikka arki olisi itkettävän vaikeaa. Blogi on ollut hiljainen niin kauneudesta kuin vaikeuksistakin viime kuukaudet, instagramissa olen avannut elämäämme taas vähän enemmän.

Totuus kauniin maiseman takana: muutto maaliskuussa oli rankka, erittäin rankka. Uuteen paikkakuntaan sopeutuminen osalla perheenjäsenistämme on ollut erittäin vaikeaa, osalla vain vaikeaa. Sopeutuminen uuteen elämään ilman äitiä/mummoa/anoppia on ollut erittäin vaikeaa. Hänen yhtäkkisen poismenonsa käsittely ja lasten trauman käsittely (osa lapsista näki kuoleman) on ollut rankkaa. Uuteen kouluun sopeutuminen lapsilla oli osaltaan vaikeaa. Elämä ilman tukiverkkoa täällä Savossa on ollut se kaikista vaikein osuus, oikeastaan niin vaikea, että itkettää joka päivä.

Jos et kestä isoa ränttäystä ylläolevista aiheista, niin jätä tämän tekstin lukeminen tähän. Eli siinä tapauksessa kivaa päivän jatkoa ja palataan seuraavassa tekstissä iloisempiin asioihin 😀

Ei meitä kuitenkaan kaduta

Moni on kysynyt, että ollaanko oltu tyytyväisiä päätökseemme muuttaa. Ja aina sanon (ja tietenkin tarkoitankin), että olemme olleet. Kyllä. Elämä ilman tärkeintä tukijaamme, äitiäni, Riihimäellä olisi ollut myös vaikeaa, vaikka monet ystävät, siskoni perhe ja lasten kummit olisivatkin olleet lähempänä. Jos emme olisi tarttuneet unelmaamme omasta järvenrantatalosta, niin päätöksen järkevyyttä olisi varmaan tullut pyöriteltyä pitkään ja luulen, että olisi kyllä kaduttanutkin.

Kevät on ollut hurjan rankka, koska yllätykset muutossa sekoittivat suunniteltua ja talon kunto petti ennakko-oletuksemme täysin ja on lisännyt tekemistä kodin eteen huomattavasti. Hommaa on aamusta iltaan ja vaikka kuinka yritän päästä eroon suorittamista, kolkuttaa jatkuva to-do-lista takaraivoani. Olen pääsääntöisesti nyt kotiäitinä ja teen yritykseni kautta hommia vain vähäisesti. Olen neljän lapsen ympäröimä kaikki päivät ja välillä ylikuormitus  on todella isoa ja silloin rasittuneisuuden lisäksi yksinäisyys hiipii luokseni. Ja vaikka omat vanhempani, tärkeimmät tukijani, ovat kuolleet, on lapsilla yhteensä 20 kummia ja minulla kymmeniä kavereita ja ystäviä ja silti tunnen itseni yksinäiseksi eikä arkea ole jakamassa muu kuin paljon töitä tekevä mies.

Sosiaalitoimesta kartoitettiin tilannetta äitini kuoleman jälkeen ja todettiin, että ilman tukiverkkoa nyt ollaan ja ollaan oikeutettu tukiperheeseen. Aluksi se nauratti, sillä ollaanhan me itse oltu jo vuosia tukiperhe kahdelle ihanalle lapselle! Vaikka Riihimäellä meille tarjottiiin tukiperhettä, emme halunneet ottaa vastaan sitä, sillä olimme juuri muuttamassa eikä muutenkaan haluta antaa lapsia vieraaseen perheeseen (koetaan, että siitä on meidän lapset tuntien enemmän haittaa kuin hyötyä).

Kaksi ystäväperhettämme ilmoittivat haluavansa tukiperheeksi verkostoperheenä ainakin nuorimmalle lapsellemme, mutta Kuopio ei suostu siihen, että tukiperhe olisi muualta kuin Savosta. Tätä kyllä ihmeteltiin, sillä me kuitenkin saimme jatkaa eri paikkakunnalta olevien lasten tukiperheenä… Meille siis tokaistiin vain, että onneksi teillä on muutamia ystäviä Kuopiosta, ehkä he auttavat 😀

Mitä elämä haluaa opettaa?

Olen paljon miettinyt, että mitä elämä tahtoo opettaa näiden viimeisten vuosien tapahtumilla? Mihin kaikki tämä mattojen alta vetäminen tähtää? Tuntuu, että kun on vasta kampeamassa edellisten vaikeuksien jälkeen polvilleen, tulee uusi isku ja tätä kierrettä sitten on jatkunut vuosi toisensa perään.

Luopumista. Sitä se on opettanut. Olen luopunut monesta ystävästä, isästäni, hyväuskoisuudesta ihmisiä kohtaan, äidistäni, toiveesta aktiivisista appivanhemmista, meitä kannattelevasta tukiverkosta, omista reissuista…

Koska tämä kirjoitus on äärimmäisen rehellinen kuvaus elämästämme, haluan kertoa ensimmäistä kertaa julkisesti myös yhden Riihimäellä tapahtuneen asian, joka olisi saattanut hyvinkin asettautua kunnianloukkaus-nimikkeen alle (Riihimäellä asuessa päätin, että kerron tästä vasta, kun muutan pois…). Sen lisäksi, että Riihimäellä jouduimme asuntomurron uhriksi ja minä jouduin raiskauksen yrityksen ja kuristamisen uhriksi kadulla, niin vuosia sitten lastemme erään entisen koulun äideistä koostuva messenger-ryhmä oli tehnyt oman ketjun ilkkuakseen meidän perhettä monen kuukauden ajan. Minut lisättiin vahingossa tuonne ryhmään ja pääsin lueskelemaan kaikenlaista kuraa meidän perheestä kuukausien ajalta. Se oli oikein mukava siihen kohtaan, kun laskettuun aikaan oli viisi päivää… 🙄

Kaikkea ihan ihmeellistä sitä on joutunut kyllä kohtaamaan ihan uusimpaan rikokseen asti: kuolleen äitini talon pihalta varastettiin hänen kompostinsa, jonka oli tarkoitus siirtyä meille. Voitteko kuvitella, jotkut tekevät ryöstöretkiä omakotitalon pihaan! Ehkä joku todella tarvitsi kompostia. Tästä tulikin mieleen yksi kummallinen asia, mikä myöskin Riihimäellä koettiin, kirjoitin siitä vuosia sitten tännekin: KLIK! (Alatte varmaan ymmärtää, miksi Riihimäki ei enää tuntunut kaiken tämän jälkeen kivalta paikalta asua 😀 Ihan kuin universumi olisi vuosikausia hiillostanut meitä pois tuosta kaupungista.)

Kaikki, mistä olen ollut pakotettu luopumaan, on liittynyt omista unelmistani luopumiseen. Toivon, että sanonta ”saat sen, mistä luovut” pitää paikkaansa ja minäkin tulen näkemään ajan, jolloin kukaan ei kajoa tahtomattani kehooni, kukaan ei varasta meiltä mitään, olemme ympyröity upealla tukiverkolla ja meillä olisi joskus jopa kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa. Luovuimme suunnitellusta kahdenkeskisestä ulkomaanmatkasta tälle keväälle, kun ei ollutkaan enää ketään lastenhoitajaa. Ensi viikolla meillä on 15-vuotishääpäivä ja ihan itkettää, että minkäänlaista juhlintaa ei pystytä järjestämään. Saa nähdä, kuinka monta vuotta lisää saadaan siihen, että päästään kodin ulkopuolella kaksin yötä olemaan. Nyt mennään seitsemässä ja puolessa vuodessa. 😛 Olenkin vitsaillut, että vaikka oltaisiin eron partaalla nyt, niin ollaan kyllä niin väsyneitä, että ei millään jaksettaisi mitään erorumbia nyt. Jospa nyt vain uskottaisiin siihen, että vaikeudet vahvistavat, haha 😎

Valituksesta toivoon

En ole varma, uskonko siihen, että ”kaikella on tarkoituksensa” tai ”kaikki tapahtuu meitä varten”. Välilllä tekisi vain mieli löydä nyrkki pöytään ja poistua paikalta moneksi kuukaudeksi. Välillä sitten taas pieni toivonkipinä väreilee mielessä ja mietin, että ehkä joskus asiat ovat taas hyvin. Muistutan myös itseäni siitä, että me itse olemme valinneet monet asiat elämässämme: olemme valinneet muuttaa, olemme valinneet kotivanhemmuuden, olemme valinneet, että lapsiamme ei hoida vieraat ihmiset ja olemme valinneet olla kaikessa rehellisiä lähipiirimme kanssa, me emme jaksa feikkisuhteita. Näillä kaikilla on niin sanotusti hintansa. Jos haluaa pitää omista arvoistaan kiinni, usein joutuu tilanteisiin, joissa niitä koetellaan. Silti välillä menee niin yli ymmärryksen se vaikeuksien määrä, mikä on kasautunut meille viime vuosina. Vaikka yksi perheenjäsen (kyllä, äitini oli perheenjäsenemme) on poissa, meillä on edelleen muu perhe kasassa. Se on tällä hetkellä tärkeintä. Ja sitä vaalin.

Vaikka miten vaikeaa on hankaluuksien keskellä todeta se fakta, että ihan itse me olemme vastuussa elämästämme, totean sen. En lähde vöyryttämään syitä muiden harteille. Kaikkeen emme pysty itse vaikuttamaan, mutta pyritään tekemään kaikesta siitä, mihin pystymme, mahdollisimman siedettävää, joskus jopa mukavaa.

Tästä tuli iso huolipostaus, mutta tällaisia keloja on mielessämme ja elämässämme pyörinyt ja koska rehellisiä kuulumisiamme on kyselty, niin tässä ne nyt on, suodattamatta. Yritän uskoa siihen, että kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen ollaan jo ihan timanttisia ja elämä voisi suoda tasapainoisen ajan edes hetkeksi.

Disclaimer: Olen monesta asiasta kiitollinen, mutta tässä postauksessa ei käsitelty niitä. Ja oikeastaan se, että osaan vaikeissakin tilanteissa tuntea kiitollisuutta, on ollut varmasti yksi niistä syistä, miksi edelleen hengitän. Niin raskaasti olen ottanut monet asiat, erityisherkkäkin kun olen. Ja tietenkin, yksi stressitekijä lisää toisen stressitekijän vaikutusta. Joku toinen olisi varmasti porskuttanut menemään kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan kaikkien näiden juttujen läpi. Joku toinen olisi varmaan lähtenyt rakkaansa perään taivaisiin. Kaikki koemme asiat eri tavoin.

Kiitos, että luit. Mietin pitkään tämän tekstin julkaisemista, niin henkilökohtainen tämä on. Jos joku kertomistani teemoista puhututtaa, niin kommentoi ja/tai toivo lisäpostausta!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: