Jos kellosta voisi sanoa, että se on ajaton, niin tästä omasta uudesta kellosta sanoisin niin. Tämä kello on kaunis, luonnonmateriaalista valmistettu ja sopii niin arkeen kuin juhlaankin. Ja koska tämä kello ei ole vain koristekello, niin tämä on oikeasti myös ajallinen ajattomuutensa lisäksi  😉

Minulla on yksi urheilukello ja sitten vanhempi ”peruskello” eli kullan ja hopean värinen metallinen kello. Olin ihastellut miehelläni olevaa puukelloa jo vuosia, ja nyt kun tämä yhteistyö tarjottiin minulle, en voinut olla vastaamatta ”tottakai!”. Tutustuin Havu Watches -yritykseen ja sen arvoihin ja olin vakuuttunut, että tämä yritys tarvitsee lisänäkyvyyttä kaiken kertakäyttökulttuurin keskelle!

Miksi puukello on hyvä vaihtoehto?

Jokainen puukello on yksilö. Puu materiaalina tekee jokaisesta kellosta uniikin, sillä puu ei koskaan toista itseään.

Puukello ei hiosta kesällä eikä ole kylmä talvella.

Jokainen kello on käsitelty puuöljyllä, joten kello sietää hyvin erilaisia sääolosuhteita.

Miksi tilata puukello Havu Watchesilta?

Kaikilla Havu Watchesin tuotteilla on 100 päivän tyytyväisyystakuu. Saat siis palauttaa tuotteen, jos et ole tyytyväinen siihen!

Havu on suomalainen perheyritys. Sen loi veljespari halutessaan tuoda markkinoille tyylikkäimmät puukellot. He halusivat yhdistää tyyliin käyttömukavuuden ja asenteen.

Samalla, kun tilaat Havu Watchesilta kellon, voit tilata samaan tyyliin sopivia muitakin tuotteita. Havu Watchesilta löytyy mm. korvakoruja, rusetteja ja aurinkolaseja. Jos tahdot vaihtelua puurannekkeeseen, niin Havu Watchesilta löytyy myös muunlaisia vaihtorannekkeita. Tsekkaa koko valikoima lisätuotteita heidän sivuiltaan: KLIK!

Jos sinun on tarkoitus tilata tuotteita Havu Watchesilta lahjaksi, niin Havun porukka on koonnut nettisivuilleen erittäin kattavan oppaan lahjanostajille. Arvostan sitä, että Havu Watches ei kannusta nopeisiin ja miettimättömiin ostoksiin, vaan ekologinen kärki edellä haluaa varmistaa, että lahjansaaja saa juuri hänelle sopivan tuotteen.

Kielo

Tämä Kielo-kello, jonka valitsin omakseni, on suomalaisen koivun laadukkaimpia osia. Lasi on naarmuuntumatonta safiirilasia, koneisto sveitsiläinen Ronda 763-kvartsikoneisto.

Kello tuli upeassa puisessa rasiassa, jossa oli myös rannekkeen säätöön tarkoitettu työkalu. Työkalu oli helppo käyttää, ja jos lisäopastusta olisi tarvinnut, löytyy sellainen Havu Watchesin sivuilta näppärästi: KLIK!

Rakastan kellossa sen ulkonäön lisäksi sen keveyttä sekä sitä, että kellon takaosa on myös puuta, – puu tuntuu pehmeältä ranteeseen.

Kello ja luontoni

Toivon, että raaskin käyttää kelloa myös arjessa, aina, kun en kaipaa urheilukellon ominaisuuksia. Rakastan luontoa, asun sen keskellä, ja luonnon materiaalit tekevät olostani kotoisan. Ihania arkisia ja juhlallisempiakin hetkiä siis minulle ja Kielolleni!

Tästä pääset vielä Havu Watchesin verkkosivuille: KLIK!

Näissä kuvissa minulla on Havu Watchesin puiset Kide-korvakorut, jotka on valmistettu suomalaisesta Visa-koivusta. Korun metalliosat on valmistettu sterlinghopeasta, joka sisältää hopeaa 92,5%. Puhdas hopea on liian pehmeää korujen valmistamiseen, joten sterlinghopeassa on käytetty kuparia 7,5% osien kovuuden varmistamiseksi. Näin korut kestävät aikaa ja käyttöä.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Oli torstai 11.7 ja oli jo puoliyö, ehkä jo seuraavan päivän puolella. Olin saanut lapset nukkumaan myöhään, kesälomarytmiä kun heidän kanssa elelemme. Kuten jokaisena iltana, tuonakin iltana kävelin vielä ennen omaa nukkumaanmenoa olohuoneen ikkunan ääreen katsomaan järvimaisemaamme. Se hurmaa minut päivittäin ja aina, kun katson sitä, tunnen syvää kiitollisuutta. Tuona iltana kuitenkin olo oli jostain syystä hämmentynyt. Hämmennyksen tunteen jälkeen tunsin vapauden ja tyhjyyden tunteen. Istahdin sohvalle olemaan hetken läsnä omien tunteiden ja ajatusten kanssa.

Tajusin, että enää en odota äitini olevan elossa. Tunsin vapautta tuosta odotuksen poistumisesta. En odota, että hän soittaisi, en odota, että hän laittaisi viestiä. En odota, että hän on vastassa, kun käyn hänen talollaan. En odota hänen ajavan pihaamme. Joka ikinen päivä ennen tuota, äitini kuolinpäivästä lähtien, olin odottanut. Odottanut niin kiivaasti. Kuvitellut tilanteita, joissa äitini varmasti laittaisi kuvan. Elänyt tilanteita, joissa kuulin jo äitini sanat puhelimessa. Tiesin, mitä hän olisi sanonut ja mitä minä olisin vastannut. Uskoin niin kovasti, että äitini on elossa, että päättelin, että jos ajatuksen voima todella on voimakas, niin ihan oikeasti äitini on elossa, ei ole muuta vaihtoehtoa. Joskushan ihmisille sanotaan, että jos johonkin todella uskoo, niin se tapahtuu. Nyt en enää odota, enää toivon vain, että niin olisi. Toivon, että mitään tällaista kauheaa ei olisi koskaan tapahtunut enkä olisi vanhemmaton alle keski-ikäisenä.

Meillä on äidin taulu keskeisellä paikalla kotona. Katson sitä monta kertaa päivässä ja juttelen äidille äänettömästi tai ääneen. Äiti taulussa vaikuttaa tavallaan todella kaukaiselta, toisaalta niin tutulta. Olo on ristiriitainen. Jos elämässään joka ikinen päivä on soittanut äidille ja ollaan tiedetty toistemme päivistä kaikki lähtien heräämisajankohdasta ja siitä, mitä ollaan syöty päivän aikana, on tämä kahdeksan kuukautta ollut niin raastavaa. En sanoisi, että olisin tottunut vielä siihen, että ei olla yhteydessä, mutta sitä odottaa yhä vähemmän tapahtuvaksi. Ja tietenkin sen uskon katoaminen on erittäin surullista. Mietin, voinko enää sanoa tuntevani sinut. Mietin, muistanko varmasti lopun elämääni, millainen sinä olit.

En ollut ajatellut, että tulisi tällainen yksi hetki, jolloin shokkivaihe muuttuisi seuraavaan. Minulla se kävi niin. Nyt saa alkaa se todellinen surumatka. Se suru, jossa resursseja on vapautettu shokista suruun ja kaipuuseen. Se suru, jossa voin myös levätä ja muistella. Tähän asti suru on ollut shokeeraavaa odotusta. Se on vienyt äärimmäisen paljon resursseja ja se on riepotellut minua miten sattuu.

En usko, että tämäkään surun vaihe olisi helppo. Voin silti kiittää itseäni, että olen jaksanut jo kahdeksan kuukautta ilman tukiverkkoa, ilman äitiä, kaameassa ikävässä ja vieläpä vieraalla paikkakunnalla. Ensimmäisinä päivinä äidin kuoleman jälkeen olin jo valmis lähtemään hänen peräänsä. En lähtenyt, lasten takia jäin. Onneksi jäin. Mutta myöhemmin niiden hetkien pohtiminen on antanut perspektiiviä itselleni, miten syvästä surusta ja shokista onkaan ollut kyse.

Suru on rakkautta. Rakastan sinua äiti.